Vipuvoimaa

Talonmiehet: Henkilökuvassa Peve Hämäläinen / Tampereen Klubi

Peve Hämäläinen
Tässä juttusarjassa klubien vakituiset tekniikkavastaavat eli niin sanotut talonmiehet pääsevät kulisseista valokeilaan. Sarjan avausjaksossa esitellään yli 2 500 keikkaa Tampereen Klubilla miksannut Peve Hämäläinen.

Jos olet joskus käynyt Tampereen Klubilla, miksauspöydän takana on todennäköisesti päivystänyt pitkähiuksinen, silmälasipäinen, isokokoinen mies. Hän on Pekka ”Peve” Hämäläinen, 43, Klubin vakituinen teknikko.

Peve on todistanut Klubilla tuhansia keikkoja. Itse hän on miksannut niistä omien laskujensa mukaan yli kaksi ja puoli tuhatta. Talon vakituisena teknikkona hän on työskennellyt vuodesta 2003 asti. Ensimmäisen kerran hän tuurasi talonmiestä jo vuonna 1994.

Peven isällinen mutta velmu hahmo on juurtunut niin vahvaksi osaksi Klubin interiööriä, että hänestä on tullut miltei paikan maskotti. Harvalle miksaajalle on omistettu Facebookissa oma faniryhmä. Tamperelaisräppäri Leijonamieli on jopa ottanut Peve-tatuoinnin.

Kun bändi menee Klubille keikalle, talon teknikkona Peve on se henkilö, joka ottaa heidät vastaan. Hän kytkee bändille lavasähköt ja mikittää soittimet. Ellei bändillä ole omaa miksaajaa, hän tekee soundcheckin ja miksaa keikan. Kun bändi menee lavalta bäkkärille saunomaan ja korkkaa hyvinansaitut keikkakaljat, Peve on jo lavalla irrottelemassa talon mikrofoneja telineistä, laittamassa ständejä kasaan ja sähköjohtoja rullalle.

Jos bändillä on mukana miksaaja, Peve opastaa, miten talon laitteet toimivat ja kuinka PA tilassa käyttäytyy. Hän kytkee bändin mahdolliset omat mikserit ja efektilaitteet talon järjestelmään. Keikan aikana hän voi toimia monitorimiksaajana tai valomiehenä.

Talon teknikon työ on siis ennen kaikkea palveluammatti. Kaluston rutiiniylläpidon Peve on voinut jo delegoida muille. Sen sijaan suuremmat huollot, korjaukset ja asennukset hän joko tekee itse tai teettää ulkopuolisilla.

”Enää mun ei tarvitse puhallella pölyjä ja kolvailla piuhoja, ellen välttämättä itse halua”, Peve sanoo.

Peve Hämäläinen

Moni talonmies saattaa olla uransa alkutaipaleella olevan yhtyeen silmissä pelottava hahmo. Tai ellei nyt ihan pelottava, ainakin kunnioitusta herättävä. Isälliseen asenteeseen on yksinkertainen syy: koska talonmies vastaa paikan tekniikasta, hänen velvollisuutenaan on myös huolehtia, että se pysyy ehjänä.

Takavuosina Klubilla muuan nuori solisti innostui paiskomaan talon mikrofonia lattiaan, jolloin Peve joutui keikan jälkeen korostamaan auktoriteettiaan nostamalla hänet niin sanotusti ryysyistä seinälle. Lyttyyn hakatun mikrofonin hinta vähennettiin lopulta keikkapalkkiosta.

”Muutaman vuoden päästä sama kaveri ilmestyi tänne keikalle, näytti sitä samaa mikkiä ja sanoi, että tätä mä voin nyt rauhassa heitellä, kun oon sen jo kerran maksanut”, Peve kertoo ja nauraa.

Vakavampi asia on, jos esimerkiksi perjantai-iltana jokin keskeisempi komponentti hajoaa. Ei ole edes kovin kaukaa haettu esimerkki, että monitorimikserin päälle lentää tuopillinen olutta. Jos se mykistyy, purkaminen, kuivaaminen ja korjaaminen voi venyä aamuun asti, jotta seuraavan päivän keikka saadaan tehtyä.

Peve muistelee, että taannoin Lost Society -yhtyeen laulaja-kitaristi Samy Elbanna onnistui roiskimaan lavalla olleeseen sähkörasiaan puoli pulloa vettä. Vikavirtasuoja laukesi ja keikka keskeytyi, kun koko PA pimeni. Sittemmin Samy lienee oppinut läksynsä.

”Niin tylsää ja epärokkia kuin se onkin sanoa, pitäisi lavalla käyttäytyä siten, ettei särje paikkoja.”

Entä jos miksauspöydän taakse parkkeeraa jonkin ulkomaalaisen yhtyeen oma miksaaja, joka ei talonmiehen ohjeista välitä? Peve sanoo, että ensinnäkin Klubin PA-järjestelmä on niin hyvin suojattu, että periaatteessa sitä ei luukuttamalla rikki saa. Toiseksi hän osaa olla samaan aikaan tarpeeksi diplomaattinen ja tarpeeksi tiukka.

”Kyllä mä sen verran hyvin osaan asiani perustella, että niistä tilanteista on selvitty vähintään moraalisena voittajana.”

Aina kun Klubille hankitaan uutta tekniikkaa, Peve tekee lopullisen valinnan. Toki omistajien asettaman budjetin puitteissa. Kun PA-laitteisto vaihdettiin nykyiseen, se oli isoin hankinta, jota Peve oli ikinä ollut työnantajansa rahoilla tekemässä. Stressi kasvoi niin kovaksi, että hän näki PA-seteistä unta lähes joka yö.

”Se ei ollut enää kivaa. Rupesin siinä paineessa kuuntelemaan liikaakin muita ihmisiä. Testasin turhankin monta järjestelmää, mutta loppujen lopuksi tänne tuli juuri se, mikä oli ollut alkuperäinen visioni.”

Tiski

Nykyisin Peve on Klubin vakiokalustoa siinä missä paikan tekniikkalistan laitteet, mutta miten hän on taloon alun perin päätynyt? Palataan 1980-luvun alkuhämäriin.

Rockmusiikki alkoi kolista Pevelle peruskouluikäisenä. Ensin iskivät Kiss, W.A.S.P. ja Iron Maiden. Pian sen jälkeen tamperelaispoikaan iskivät manserockin kultakauden Juice, Eput ja Popeda. Yläasteella hän yritti itsekin kirjoittaa biisintekstejä, mutta totesi, etteivät hänen lyyriset lahjansa riitä.

Peven historiasta löytyy myös lyhyt mutta sitäkin salatumpi basistimenneisyys. Paljastettakoon se nyt: ysiluokan musiikinkokeessa hän soitti bassolla House of the Rising Sunin. Ei kuulemma osaisi enää.

Ysiluokalla Peve koki toisen, vielä ratkaisevamman hetken. Sekin rikos on vanhentunut, joten sen voi jo paljastaa: hän näpisti divarista Juho Juntusen Tuuliajolla-kirjan. Siitä selvisi, että on olemassa ihmisiä, joita kutsutaan roudareiksi. Peve oli nähnyt Tampereella Kirjastonpuiston konserteissa hahmoja, jotka hyörivät lavalla, vaikkeivät itse soittaneet mitään. Ne olivat siis roudareita!

Peve_Hamalainen_Rytmimanuaali-3Peve innostui. Hänestäkin voisi tulla roudari. Tosin ensin pitäisi löytää bändi. Peve oli nähnyt koulukaveriensa Pincer-yhtyeen muutaman kerran keikalla. Sen jäseniä olivat muun muassa Jaan Wessmann ja Sami Hintsanen. Kenties siinä olisi bändi, jonka roudariksi hän voisi ryhtyä.

Peve oli kuitenkin kiltti ja koulussa menestyvä poika. Kotikulmillaan Kalevassa hänet oli pienempänä tunnettu sinä tyyppinä, joka luki kirjoja jopa kävellessään kouluun. Kun hän alkoi lukea myös pyöräillessään, opettajien oli pakko puuttua asiaan. Pincerin pojat sen sijaan joivat jo olutta ja polttivat tupakkaa.

Kun Peve meni lukion ensimmäiselle luokalle vuonna 1988, he sattuivat Pincerin kitaristin Antti Toivolan kanssa samalle luokalle ja istuivat peräkkäisiin pulpetteihin. Vihdoin Peve sai bändiin kontaktin. Hän oli partiolippukunnan kalustonhoitajana, ja tavarat leireille kannettiin maitolaatikoissa. Kun hän keksi tarjota niitä Pincerille roudauskäyttöön, bändi suostui ottamaan hänet mukaansa keikoille.

Muutaman päivän päästä Toivola valitteli koulussa, että Pincerille pitäisi tehdä uudet kaiutinjohdot. Peve harrasti elektroniikkaa ja omisti kolvin, joten hän tarjoutui tinaamaan ne. Samana iltana hän joi ensimmäiset känninsä, kuusi pulloa keskiolutta Pincerin treenikämpällä. Tulevaisuus oli sillä sinetöity.

Klubin keikkaneitsyytensäkin Peve menetti Pincerin kanssa. Vuosi oli 1989 ja paikkaa kutsuttiin Tullikamarin klubiksi. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt katsomassa siellä bändiä kesällä 1988, kun paikkaa ei ollut vielä edes virallisesti avattu. Rankkasade keskeytti konsertin Kirjastonpuistossa, joten Tampereen elävän musiikin yhdistys Temu siirsi keikat spontaanisti Tullikamarille. Peven silmät syttyvät loistamaan, kun hän muistelee yli neljännesvuosisadan takaista yllätystä.

”Mä olin aivan innoissani, kun pääsin tänne sisään! Olin mennyt tästä joka päivä bussilla ohi kouluun, katsonut ikkunasta tätä taloa ja haaveillut, että tohon tulee se keikkapaikka, jonne alaikäisenäkin pääsee katsomaan Eppuja, Juicea ja Popedaa. Vielä silloin en tiennyt, että tästä talosta tulisi näin iso osa mun elämääni.”

Suoraan talonmieheksi Peve ei tietenkään siirtynyt. Hän kävi kiertokoulunsa tien päällä. Alkuun hän miksasi tamperelaisia pikkubändejä, mutta sittemmin hänen vakituisempia työnantajiaan ovat olleet muun muassa Paleface, Negative, Risto, Samae Koskinen ja Signmark.

Vuosituhannen taitteessa Peve eli freelancerina, mutta vakibändien keikkatauoilla hän huomasi olevansa ”aivan perse auki”. Silloinkin kun keikkatöitä oli, käytännössä ne työllistivät vain viikonloppuisin.

Parin vuoden ajan Peve kokeili päivätöitä diskofirmassa, jonka äänentoistolaitteista hän huolehti. Se taas alkoi käydä rankaksi, kun hän oli viikot päivätöissä ja viikonloput keikoilla. Vapaa-aikaa ei jäänyt lopulta käytännössä ollenkaan.

Peve oli jo pitkään miettinyt, että jonkin rockklubin teknikon työ olisi hänelle paras mahdollinen pesti. Siitä saisi vakituisempaa leipää, mutta se ei kuitenkaan sitoisi joka arkipäivänä samaan paikkaan. Keikkapaikkoja ei kuitenkaan Tampereellakaan määräänsä enempää ole, joten kun Klubin ovi alkoi avautua, Peve junttasi jalkansa väliin.

Vuonna 2003 Eppu Normaali Oy eli Akun tehdas toimitti Klubin tekniikkapalvelut. Pevellä oli hiljainen keikkasyksy, joten hänellä oli aikaa tehdä Klubille paljon työvuoroja. Pian hän huomasi olevansa siellä jatkuvasti. Kun omistajaporraskin huomasi sen, he alkoivat miettiä, miksei Peveä voisi ottaa suoraan Klubin palkkalistalle, jolloin yhden välikäden voisi pudottaa pois.

”Vuodenvaihteessa 2003–2004 suoritin symbolisen isänmurhan, kun tavallaan vein tämän työn Eppu Normaali Oy:ltä. Niin se tällä alalla usein menee. Joskus tulevaisuudessa saan itsekin sen puukon selkään joltain nuoremmalta kaverilta.”

Tiskin takana

Mistä Peve on sitten itse oppinsa ammentanut? Suurimmaksi oppi-isäkseen hän nimeää tamperelaisen Timo ”Nuuska” Ulkuniemen. Hän on pitkän linjan äänimies ja roudari, johon Peve tutustui jo Pincerin aikoina. Silloin he vuokrasivat Nuuskalta keikka-autoa ja PA:ta. Myöhemmin Peven ja Nuuskan firmoilla oli yhteinen varasto.

Nuuska opetti Pevelle etenkin teknistä tietoutta, mutta filosofisella puolella tärkeä oppi-isä myös oli E-P:n Äänentoistopalvelun omistaja Raimo Rintamäki. Viime vuosituhannella moni tamperelainen roudari kiersi Rintamäen firman työläisinä pitkin Etelä-Pohjanmaata. Pevekin muistaa hoitaneensa äänentoistohommia milloin milläkin suviseuroilla tai Lapuan Virkiän 90-vuotisjuhlissa.

”Minä toistan ääntä” oli Rintamäen motto. Hän koki tehtäväkseen yksinkertaisesti huolehtia, että kaikki yleisössä kuulevat sen, mitä lavalla tapahtuu.

”Kerran piti miksata keikka Kaustisten urheiluhallilla, ja Ylistaron varastolla äijät olivat tietysti vieneet varastosta kaikki kamat muille keikoille. Mulle ei jäänyt efektiräkkiin kuin pää-eq, yksi kaikulaite ja monokompressori. Yks kaks huomasin, että johtaja Rintamäki myhäilee tyytyväisenä mun takanani: ‘Notta Peve, herättäjäjuhlilla oli viistuhatta ihmistä kuulemassa, eikä yhtään moulinexia välissä.’”

Samaan ohjenuoraan Pevekin tarttui. Hänen tavoitteensa on välittää jokaiselle yleisön jäsenelle mahdollisimman tasalaatuisesti ja muuttumattomana se, mitä lavalla tapahtuu. Jokin aika sitten hän oivalsi, että sehän on aivan sama asia kuin hänen 90-luvulla yliopistossa pänttäämänsä tiedotusopin teoriat sisään- ja uloskoodauksesta.

”Tiedonvälitystähän tämä on. Samalla lailla vastasin viittomakielen tulkeille, kun olin Signmarkin kanssa maailmalla ja he kysyivät, mitä minä oikein teen, kun miksaan. Sanoin, että välitän tietoa. Tulkit tajusivat, että se on ihan sama homma kuin heillä. Työkalut vain ovat vähän erilaiset.”

Peve kuitenkin toteaa, ettei livemusiikkia miksatessa ole oikeaa ja väärää tapaa tehdä asioita. Vain soiva lopputulos ratkaisee, ja sen voi tavoittaa monenlaisilla teknisillä tavoilla. Sitä paitsi erilaisilla artisteilla on erilaisia taiteellisia ratkaisuja. ”Hyvä soundi” on perin abstrakti käsite.

”Ei sitä voi mennä minnekään Louvreen katsomaan, että tuossa on nyt vitriinissä hyvä soundi. Se ei ole eksakti suure niin kuin metrijärjestelmä.”

Peve Hämäläinen

Jokaiseen ammattikuntaan liittyy enemmän tai vähemmän todenperäisiä stereotypioita. Jonkun mielestä maalarit ovat juoppoja ja toinen sanoo, että kaikki teollisuusvartijat ovat reputtaneet poliisikoulun pääsykokeissa.

Usein talon teknikoista kuulee puhuttavan, että he ovat kaiken nähneitä ja kaikkeen kyllästyneitä. Kun bändi tulee heidän työpaikalleen, se on vain pakollinen riesa.

Peve naurahtaa stereotypialle mutta tunnustaa, että rutiinin kääntöpuolena on aina leipääntyminen. Illat toistavat väkisinkin itseään. Aloittelevien bändien kanssa saa todistaa aina samaa sähläämistä, kun taas pidemmälle ehtineillä on aina mukanaan oma miksaaja, jolloin talonmies saa väistyä apupojan rooliin.

”On mulla niitä päiviä, kun duuni vituttaa, mutta en usko, etteikö kaikilla olisi, jos on näitä hommia vähänkin pidempään tehnyt. Kysymys on, miten sen klaaraa, kun niitä tulee.”

Kymmenisen vuotta sitten Pevellä oli kausi, jolloin hän ei kuunnellut työajan ulkopuolella yhtään musiikkia. Ei kotona, ei autossa, ei missään. Hän oli painanut muutaman vuoden tiiviisti töitä Klubin seinien sisäpuolella eikä käynyt ollenkaan kiertueilla. Sittemmin hän on tajunnut, että oman motivaation kannalta on tärkeää päästä välillä itsekin tien päälle.

”Täällä mä olen palvelemassa ja passaamassa, mutta silloin pääsee itse välillä olemaan se, jota palvellaan. Keikan jälkeen voi painua bäkkärisaunaan ja avata kaljan, kun joku muu siivoaa lavan. Rundeilla säilyy ylipäätään se perspektiivi, että millä palvelun tasolla muilla klubeilla mennään ja millaista laitteistoa niillä on.”

Peven avaimet

”Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupungissa kuin kuka tahansa meistä”, kuten sitaatti kuuluu. Mutta mitä Peve tekee silloin, kun hän ei istu miksauspöydän takana tai pikkubussin ratissa? Millaista on talonmiehen vapaa-aika?

”Nykyään olen aika paljon ihan vain kotona hiljaisuudessa ja luen. Jonkin verran pystyn kotona jopa kuuntelemaan musiikkia. Mulla on haaveena, että pitkästä aikaa kytkisin jopa vinyylisoittimen. Ostelen koko ajan vinyylejä, vaikka en edes kuuntele niitä.”

Kun vuosirenkaita on kertynyt yli neljäkymmentä, Peve on ensimmäistä kertaa alkanut toisinaan tuntea olonsa yksinäiseksi. Joskus voisi käydä partiolippukunnan metsäkämpällä, mutta hän elää aivan eri aikataululla kuin suurin osa vanhoista ystävistä. Kun hän on arkipäivisin vapaalla, kaverit ovat töissä, ja viikonloppuisin taas päinvastoin.

”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän jaksaa itse selvin päin katsella kännisiä ihmisiä. Sen takia oli taivaan lahja, kun meillä aikaistettiin soittoaikoja vielä entisestään. Kun pääesiintyjä aloittaa viikolla ysiltä ja viikonloppuna kympiltä, pääsee häipymään ajoissa. Ei ole tänä syksynä pahemmin tarvinnut kotimatkalla mennä Amadeus-baariin kostolonkerolle.”

Kun Peveltä lopuksi kysyy, kenelle hän haluaisi lähettää terveisiä, iso mies vetäytyy mietteliääksi. Sitten hän antaa sanojen tulla.

”Hirveän harvoin tulee sanottua ääneen, mikä mun ammatissani on hienoimpia juttuja. Tunnen varmaankin jokaisen bändien kanssa kiertävän ammattimiksaajan Suomessa. Meillä on todella hienot ja kollegiaaliset välit. Se on upea yhteisö. Tää homma on antanut mulle helvetin monta rakasta ystävää.”

Hetkinen. Tänne asti päästiin, eikä Peveltä tullut yhtään sananmuunnosta. Ne ovat kuitenkin hänen tavaramerkkinsä, joita hän on haudutellut loputtomilla keikkataipaleilla Palefacen ja muiden kielellä leikittelyä rakastavien ystäviensä kanssa.

Huoli on turha. Kun olemme paiskanneet kättä ja lähteneet lampsimaan Klubin eteiskäytävää, selän takaa kajahtaa huuto: ”Taloa ei sitten mollata!”

Kolme mieleen jäänyttä keikkaa Klubilla

Anal Thunder, 2005

”Anal Thunderilla oli sadas keikka, ja lavalle tuotiin sen kunniaksi perseenmuotoinen täytekakku. Kermakakku plus rockbändi on yhtä kuin vitun huono idea. Siitä alkoi bändin ja yleisön välinen kakkusota, jonka jälkeen kaikki lavan taustakankaat, monitorit, mikit, piuhat ja koko helvetin lava olivat aivan kermakakussa. Me siivottiin sitä lavaa puoli kuuteen aamulla. Kolmen metrin korkuista Moltonia on lavan taustakankaina viitisentoista metriä, se kaikki oli siinä kermassa. Jos kukaan on käynyt ikinä meijerissä, voi kuvitella, miltä se koko mökki kuumana kesänä haisi.”

”Koska se käry oli ihan kammottava, Moltonit piti ottaa alas ja viedä pesulaan. Siellä ne eivät tajunneet, että se kangas pitää riiputtaa kuivaksi eikä kuivata vaakatasossa. Ne kankaat lyhenivät puoli metriä. Kesäaikaan ihmiset olivat lomilla, joten meillä oli kuukauden ajan maailman surullisimman näköiset taustakankaat. Näytti niin kuin siellä olisi roikkunut helvetin isot Eka Vekaran polvihousut. Anal Thunder ei muistaakseni sen jälkeen tullut tänne keikalle moneen vuoteen.”

Electric Wizard, 2012

”Electric Wizard oli aika vakuuttavaa metelöintiä. Keikan lopuksi niiden satawattinen Hiwattin kitarastyrkkari syttyi tuleen. Monitorimiksaaja vetäisi siihen sammutuspeitteen päälle ja sanoi rumpalille, että vahvistin palaa. Se vastasi vain, että ‘oh no, not again’.”

(Jus Obornin vahvistin kärähti myös vuonna 2010 Helsingistä Nosturissa, kuten tältä videolta näkyy – toim. huom.)

Sunn0))), 2004

”Meidän edellinen FOH-tiski oli tuolla takaseinällä. Sinne tuli PA kiinni pelkästä backlinesta 115 desibeliä hitaalla A-painotuksella. Avasin PA:n vain silloin, kun Mayhemin Attila tuli feattaamaan. Käytin siis koko Klubin PA:ta Attilan laulukamoina, että sain sen tulemaan lavamekkalan yli. Monitoripäässä oli varsin mielenkiintoista kaivaa Attilan laulua esiin sinne lavalle.”

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat Ville Malja

Talonmiehet Rytmimanuaalissa