Vipuvoimaa

Talonmiehet: Henkilökuvassa Jarttu / Lahden Torvi

Sarjan kolmannessa jaksossa esitellään Lahden Torvessa elämäntyönsä tehnyt Jarttu Mustonen, joka on paljon enemmän kuin talonmies. Ansaitulle eläkkeelle 35-vuotisen työuran jälkeen vetäytyvä karvanaama on koko paikan isäntä, maskotti ja symboli.

”Torven Jarttu”. Kaksi sanaa, jotka jokainen lahtelainen tuntee. Samoin moni suomalainen muusikko.

Jarttu Mustonen, 63, on ollut Torvessa todellinen talonmies. Portsarina hän on ollut ottamassa asiakkaita ensimmäisenä vastaan – ja heittämässä viimeisenä ulos valomerkin jälkeen ”Litkut lärviin!” -käskyn saattelemana. Usein hänen parrakas figuurinsa on nähty myös baaritiskin takana valuttamassa juomaa tuoppeihin. Joskus jopa dj-kopissa pyörittämässä levyjä.

Jarttu ei ole ollut portinvartija vain asiakkaiden silmissä, sillä vuoteen 2013 asti hän myös buukkasi Torven esiintyjät. Toisinaan hän on miksannutkin keikkoja, vaikka ei sinänsä pidä itseään varsinaisena ääniteknikkona.

Jartun maine on yhtä järkähtämätön sekä asiakkaiden että bändien keskuudessa. Sympaattisen miehen olemus on jostakin merikarhun ja filosofin väliltä, mutta kun hän kerran jyrähtää, karskimpikin vastapuoli hiljenee.

Vanhan totuuden mukaan auktoriteettia ei saada. Auktoriteetti ansaitaan. Jarttu on kartuttanut omaansa vuodesta 1981 asti, jolloin hän tuli Torveen töihin. Vuosien varrella suoraviivainen kommunikointi on osoittautunut toimivaksi sekä asiakkaiden että artistien suuntaan.

Joku ensimmäistä kertaa kitaralaukkunsa Torven kynnyksen yli kantanut muusikko on voinut jopa ajatella, että Jarttu on töykeä. Se ei pidä paikkaansa. Annetaan miehen avata itse omaa filosofiaansa.

”Mä laitan mieluummin etukäteen rajat tietoon ja kiittelen jälkikäteen kuin päinvastoin. Mun lähtökohta on aina ollut, että hoidetaan hommat ensin. Sitten jos kaikki menee all right, hyvä juttu. Fiilistellään vasta sen jälkeen.”

Mitkä ne rajat sitten ovat?

”Tietysti sellaiset, että kyetään hoitamaan keikka. Ei elvistellä turhia eikä aleta rocktähdiksi ennen kuin ollaan niitä.”

Vuonna 1970 Jarttu kävi Torvessa ensimmäisen kerran asiakkaana. Jos osaa yhtään matematiikkaa, voi kalkuloida, että tuolloin hän oli vielä niukasti alaikäinen. Jartulla kuitenkin kasvoi jo parta, joten ovimiehen arviointivirheelle voi antaa synninpäästön.

”Tää oli jo siihen aikaan rokkipaikka. Silloin tällöin oli jotain liveäkin, mutta levyautomaatti oli hyvä ja dj:t soittivat paljon rokkipuolen kamaa”, Jarttu kertoo.

Jarttu käväisi syntymässä Hollolan puolella Tervamäessä, mutta käytännössä hän pitää itseään paljasjalkaisena lahtelaisena. Täällä hän on asunut koko ikänsä. Nuori mies viihtyi kotikaupungissaan, mutta jotain tuntui puuttuvan.

”Siinä 70-luvun mittaan rupesi tuntumaan siltä, että Lahti on mennyt aika kuivaksi mestaksi livemusiikin suhteen. Me alettiin sitten muutaman ihmisen kanssa järkkäillä eri paikoissa keikkoja, lähinnä jazz- ja blues-osastoa. Sitten tuli punk ja repertuaari laajeni.”

Vuonna 1981 Torven silloinen omistaja Niilo Valtari halusi perinteikkään paikan arki-iltoihin lisää säpinää. Koska Jarttu oli osoittanut jo kyntensä keikkajärjestäjänä, Valtari kysyi häntä hommiin.

”Me sovittiin, että katsotaan nyt vuoden verran, miten menee”, Jarttu sanoo ja naurahtaa partaansa.

Vuosia kuluikin jokunen enemmän. Jarttu hoiti ohjelmavastaavan pestiä lokakuuhun 2013 asti, jolloin Torvi sai uudet omistajat. Se oli hänelle luonteva sauma siirtää viestikapula nuorempiin käsiin.

”Se oli ihan hyvä juttu, koska yksinkertaisesti sitä vain pikkuhiljaa tipahtaa kärryiltä.”

Puhutaan, että rockmusiikki on aikansa elänyttä tai vähintäänkin pahassa aallonpohjassa. Setääntyminen vaivaa sekä bändejä että yleisöä. Jarttu on havainnut samansuuntaista kehitystä.

”Nykyään bändijuttu ei ole kovin hirveässä suosiossa nuoremman väen keskuudessa. Siihen kannattaa keikkailusta haaveilevien bändienkin varautua, että tuvat eivät välttämättä ole täynnä.”

Jarttu ei pidä sitä kuitenkaan minään maailmanlopun ilmiönä. Kehä kaartuu, hän sanoo. Välillä bändimusiikki on arvossaan, välillä ei. Hän on nähnyt kurssin kääntyvän moneen otteeseen pitkän uransa aikana.

”Suomiräppihän on nyt vähän kuin punk aikoinaan. Kuka tahansa pystyy tekemään sitä. Kynnys on matala, ja kyllähän se joskus vähän kuuluukin. Mutta niin se kuului punkissakin.”

Suurimmalla mielenkiinnolla Jarttu odottaa, että perinteinen bändisoitto alkaisi sulautua koneilla tehtyyn musiikkiin ja toisaalta perinteinen kitararock rapmusiikkiin. Sitä kautta musiikin evoluutio voisi taas tuottaa jotain uutta. Ennusmerkkejä hän on jo nähnyt. Yhtenä niistä Jarttu mainitsee Torvessa parikin kertaa esiintyneen Atomirotan.

Jartun mukaan suurten ikäluokkien aikaan yleisöä riitti siitäkin syystä, että nuorisoa oli yksinkertaisesti enemmän. Ihmiset eivät kommunikoineet virtuaalisesti vaan kohtasivat baareissa ja ravintoloissa. Siksi väkeä oli liikkeellä arkisinkin. Kun tarjontaa oli vähemmän, sana uusista löydöistä levisi helposti ja väki kokoontui sen perässä.

”Ihminen on tietyssä iässä laumaeläin. Se mitä kaverit valitsee, saattaa olla sullekin helpoin valinta. Sitten se maku alkaa pikkuhiljaa valikoitua iän myötä. Kyllä mä siihen edelleen luotan, että hyvä musiikki löytää aina omat kuulijansa.”

Edellisviikonloppuna Torvessa esiintyi paikallinen kolmikko Negatiiviset Nuoret. Se veti paikan täyteen parikymppistä väkeä. Jarttu pitää tärkeänä, että nuori yleisö kokee musiikin nimenomaan omaksi jutukseen. Se syntyy siitä, että heille on myös oman ikäpolven bändejä, jotka tekevät asioita omilla ehdoillaan.

”Pahinta mitä klubille voi tapahtua on se, että yleisössä sukupolvien ketju katkeaa.”

Vuosikymmenten mittaan Jarttu on todistanut musiikkibisneksen muutoksen. Ensin bändit lähettelivät demokasetteja tai omakustannesinkkuja. Sitten tulivat cd:t, ja lopulta Jartun sähköpostilaatikko oli pullollaan linkkejä jos jonkinmoisille nettisivuille.

Myös ravintolabisnes on muuttunut: esimerkiksi aukioloaikojen sääntely on vapautunut ja tupakkalaki tehnyt jalkakäytävästä sosiaalisen kohtauspaikan. Yhdeksänkymmentäluvun lama hiljensi ravintolat ”kuin veitsellä leikaten”, ja nyt ilmassa on Jartun mukaan samankaltaisia merkkejä. Ylipäätään some-aikakaudella joutuu tekemään entistäkin enemmän töitä, jotta saa ihmiset liikkeelle kotisohviltaan.

Jotkin asiat ovat kuitenkin Jartun näkökulmasta säilyneet ennallaan. Kuten se, että harva uusi bändi on valmis heti ensimmäisellä keikallaan. Sen sijaan yksittäisiä soittajia on jäänyt mieleen useampiakin. Heidän nimiään Jarttu ei kuitenkaan osaa luetella. Ehkä se liittyy portsarin toimenkuvaan: kasvot ja hahmot on tärkeää painaa mieleen, mutta nimien muistaminen ei ole niin olennaista.

”Olen monena iltana täällä tsekannut bändiä, josta voi heti sanoa, että toi tyyppi tulee vielä tulevaisuudessa vastaan jossain kovassa ryhmässä. Kyllä mä tykkään muutenkin seurata, mitä bändeille jatkossa tapahtuu, jos joku juttu on täällä tehnyt muhun vaikutuksen.”

Soittajien tekninen taso on Jartun mielestä parantunut vuosi vuodelta. Tosin tyylitaju ei hänen mukaansa aina kasva ihan samaa tahtia sorminäppäryyden kanssa. Jarttu sanoo, että kehitys alkoi näkyä jo 1980–90-lukujen taitteessa. Silloin musiikinopetus muuttui niin, että soittamiseen tarjottiin kouluissa ”muitakin välineitä kuin nokkahuilua ja triangelia”.

Nykyisin bändeillä on Jartun mukaan aivan erilaisia paineita kuin ennen. Kun nousee lavalle, paketin on pakko olla ja myös pysyä kasassa. Muuten käy hassusti.

”Ennen bändi saattoi vetää pari biisiä päin vittua, kunhan muuten oli hyvä meininki. Harvoin niistä lehdissä kirjoiteltiin. Jos taas nykyään mokaa esimerkiksi liian läträämisen takia, se on somessa tiedossa ennen kuin bändi on edes päässyt lavalta pois.”

Viinan kanssa läträämistä Jarttu pitää suomalaisten esiintyvien taiteilijoiden perisyntinä ja ammattitautina, puhutaan sitten muusikoista tai vaikkapa näyttelijöistä. Rockmuusikoilla niitä vaaranpaikkoja on vain enemmän, kun suurin osa työajasta pyöritään ravintolaympäristössä.

”Konserttitalokeikoille on vaikeampi mennä naula päässä”, Jarttu naurahtaa.

Vielä 1980-luvulla oli lähes normi, että ammattimaisetkin bändit saattoivat esiintyä päissään, mutta nykyisin työt tehdään selvin päin. Harrastelijapuolella kännikeikkoja heittivät kymmenkunta vuotta sitten punkbändit, mutta nykyisin se perinne on Jartun mukaan siirtynyt toiseen genreen.

”Tänä päivänä sitä näkee kotikutoisissa räppimeiningeissä. Siellä ollaan jollei nyt kännissä, niin muuten pönttö sekaisin. Kyllä sekin siistiytyy koko ajan. Aina kun aletaan vakavissaan tehdä jotain, stimulantit jäävät väkisinkin vähemmälle.”

Lokakuussa 50 vuotta täyttänyt Torvi on aina ollut bändeille matalan kynnyksen esiintymispaikka. Lahtelaisille bändeille se on ollut suorastaan kotipesä. Kuten Jarttu aluksi filosofiastaan kertoi, täällä esiintyjille annetaan mahdollisuus. On heistä itsestään kiinni, lunastavatko he yleisön silmissä lupauksensa.

Torven salaisuus piilee Jartun mukaan monipuolisuudessa. Se on ollut kohtauspaikka sekä erilaisille musiikkityyleille että erilaisille ihmisille. Esimerkiksi Soittajien sunnuntait -illoissa eri kokoonpanoihin kuuluneet muusikot ovat päätyneet keskenään lavalle, mistä on syntynyt aivan omanlaistaan kuhinaa.

Jarttu muistelee, miten Dave Lindholm ja Albert Järvinen alkoivat 1980-luvulla pyöriä Lahdessa. Molemmat olivat tuolloin Sleepy Sleepersin jäseniä. Silloin tällöin soi puhelin, ja vuoron perään joko Dave tai Albert ilmoitti, että nyt olisi kovaa kamaa tarjolla. Jarttu saattoi buukata heidät keikalle heti ylihuomiseksi. Hän naurahtaa, että toisinaan kaksi isoa egoa eivät kuitenkaan tahtoneet mahtua samaan aikaan pienelle lavalle.

Torven sisustus on yhä pitkälti alkuperäisessä asussa. Seinillä killuu vapaapalokunnan jäämistöstä löydettyjä tuubia ja käyrätorvia, joista klubi sai nimensä vuonna 1966. Lavan sivuun on joskus muinoin ripustettu punaiseksi maalattu, panimon lahjoittama moottoripyörä. Jarttu näyttää sen jalkatappia, jonka ympärille on kääritty teippiä. Teipin alta paljastuvat kierteet, joihin saa ruuvattua kiinni mikrofoniadapterin. Prätkä onkin siis seinään kiinnitetty mikkiteline!

Jarttu muistelee, että aikoinaan Torvessa ei ollut ollenkaan lavaa. Se tarkoitti sitä, että jos kokoonpanossa oli kaksi kitaristia, yleisö kulki vessaan bändin läpi. Siihen aikaan Torvessa esiintyi usein yhdysvaltalaisia bluesbändejä. Jarttu nauraa, että kun hän näytti paikan, jossa bändi soittaa, reaktio oli kauhistunut.

”Selitin niille vain, että täällä jengi osaa käyttäytyä. Kun ne menee kuselle, ne menee kuselle. Ei ne sua häiritse, vaikka sä ootkin siinä käytävän toisella puolella. Yleensä se toimikin niin. Sitten keikan jälkeen ne bändit olivat ihan mehuissaan, että täällähän on rento meininki!”

Vaikka 130-paikkaisessa klubissa ollaan välillä hyvinkin tiiviissä tunnelmissa, Jarttu ei muista, että kertaakaan olisi ollut isompia järjestyshäiriöitä. Ehkä syynä on juuri kodikas ilmapiiri. Ei kukaan omassa olohuoneessakaan ala tahallaan hajottaa paikkoja. Varsinkaan jos on kaiken aikaa Jartun kaltaisen hahmon isällisen katseen alla.

Vain kerran Jarttu muistaa säikähtäneensä, että nyt illasta tulee katastrofi. Torvella oli kunnia saada brittiläinen laulaja-lauluntekijä Roy Harper esiintymään lahtelaisyleisön eteen. Oli kuuma kesäpäivä ja keikka oli loppuunmyyty. Juuri ennen soundcheckiä Harperin vaimo tuli Jartun puheille. Hän pyysi käymään lavan takana. Siellä odotti raju näky.

”Harper makasi selällään ja verta tuli nenästä aivan tolkuttomasti. Se sai sanottua, että viitsitkö hakea pyyheliinan ja jäitä. Minähän hain”, Jarttu kertoo.

”Se makasi kymmenkunta minuuttia siellä jäiden alla. Sitten sieltä kuului, että viitsitkö tuoda kahvia ja jäävettä. Kävin taas hakemassa. Se kömpi sieltä ylös, että älä huolestu, älä huolestu, tää on käynyt ennenkin. On tullut takavuosina vähän sniffailtua, mutta ei hätää.”

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kahvin, jääveden ja parinkymmenen minuutin lepohetken jälkeen Harper oli valmis soundcheckiin. Illan keikalla hän oli taas entisensä.

Lauantaina 26. marraskuuta 2016 Torvessa vietetään Jartun läksiäisiä. Hän jää eläkkeelle täysinpalvelleena, terveenä 63-vuotiaana miehenä. Välillä on luonnollisesti ollut aikoja, jolloin Torveen raahautuminen ei olisi vähääkään kiinnostanut, mutta ne jaksot on vain ollut pakko kahlata läpi.

Pääasiassa työ on tuntunut motivoivalta. Jarttu sanoo, että jos hän olisi pelkästään buukannut bändejä ja järjestänyt keikkoja, kyllästyminen olisi iskenyt jo vuosia sitten. Samoin olisi käynyt, jos hän olisi tehnyt pelkästään ovimiehen tai baarimikon hommia.

Kun Jarttu on työnsä puolesta altistunut live- tai levymusiikille 8–10 tuntia päivässä, vapaa-aikana on tullut kuunneltua korkeintaan vanhaa jazzia. Sitäkin harvakseltaan, ja ehdottomasti vinyylilevyiltä.

”Musa menettää tuoreutensa ja makunsa, jos sitä kuuntelee liikaa. Kyllä mä mieluummin lähden jonnekin luonnon rauhaan, missä hiljaisuus muuttuu elämäksi.”

Suurin syy, miksi Jarttu jää nyt eläkkeelle, on työajat. Yli kuusikymppisenä ei enää jaksaisi valvoa aamuviiteen monta kertaa viikossa. Ensimmäinen asia, mitä hän aikoo eläkepäivillään tehdä, on nukkua muutamat kunnon yöunet. Sitten voisi vaikka vähän reissata.

Jarttu on ollut Torven henkinen ja fyysinen isäntä 35 vuotta. Tuttu ja turvallinen hahmo, jonka olemukseen koko paikka ruumiillistuu. Millä mielin hän jättää Torven muiden käsiin?

Kysymys aiheuttaa tuhahduksen. Omasta mielestään Jarttu ei ole mitenkään korvaamaton. Hän uskoo, että kaikki jatkuu kuin ennenkin. Homma toimii niin kauan kuin on bändejä ja niille riittää yleisöä. Eikä Torven sielu mihinkään katoa. Se oli olemassa jo ennen Jarttua ja pysyy paikassa hänen jälkeensäkin.

”Joskus on tullut sanottua sellainen ajatus, että seiniltähän täällä syntyy uutta elämää. Täällä on niin hyviä fiiliksiä, että se tarttuu ihmisiin.”

Jarttu sanoo, että tärkeintä rockklubin pyörittämisessä on jatkuvuus. Hänen mukaansa tässä livekulttuurissa ei voi soveltaa samaa bisneslogiikkaa kuin yökerhomaailmassa, jossa paikkoja polkaistaan tyhjästä pystyyn ja vaihdetaan konseptia, ellei homma parissa vuodessa toimi.

”Rokkiklubia ei tehdä. Sellainen syntyy, jos sille on oikea pohja. Silloinkin pitää varautua, että siihen joutuu satsaamaan pitkän aikaa. Millään saatanan laudoituksella tai rekvisiitalla sä et saa paikasta taiottua klubia, jonka jengi kokee omakseen. Se joko on sitä tai ei ole. Ravintoloitsija ei tee ravintolaa. Ravintoloitsija avaa sen. Ihmiset tekevät ravintolan.”

Kokemus on puhunut. Tähän ei ole enää mitään lisättävää.

Mitkä ovat Torven Jartun viimeiset sanat ennen kuin hänestä tulee pelkkä Jarttu?

”Livemusa”, Jarttu vastaa. Suu parran alla vääntyy hymyyn, ja sekunnin päästä seuraa loppukaneetti: ”Forever.”

Kolme neuvoa aloitteleville bändeille

1. ”Ihan ensimmäinen edellytys on, että ehdottomasti pitää kyetä hoitamaan keikka niin, ettei se ei mene pelkäksi treenaamiseksi tai fiilistelyksi. Sellaistakin on nähty.”

2. ”Olkaa aktiivisia, kun tarjoatte itseänne keikoille. Monesti mulle tuli sähköpostiin pelkästään linkkejä bändin kotisivuille. Kun olin ollut 8–10 tuntia töissä, ei sen jälkeen oikein huvita istua kolmea tuntia läppärin ääressä kahlaamassa linkkejä läpi, jos bändit eivät viitsi nähdä itse yhtään vaivaa.”

3. ”Älkää käyttäytykö kuin rocktähdet ennen kuin olette sellaisia.”

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat Ville Malja

Lue lisää:
”Lahen baarikulttuurin kehto” – Torven esittely

Talonmiehet Rytmimanuaalissa

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.