Vipuvoimaa

Talonmiehet: Haastattelussa Jarski Jaakkola / 45 Special

Tässä juttusarjassa klubien vakituiset tekniikkavastaavat eli niin sanotut talonmiehet astuvat esiin miksauspöytiensä takaa. Sarjan viidennessä osassa tavataan Oulun ”Nelivitosen” Jarski Jaakkola.

Oulun ”Nelivitosen” eli 45 Specialin talonmies Jari ”Jarski” Jaakkola on tarkka tittelistään.

”Mä en ole teknikko. Mä olen roudari”, hän sanoo.

Tittelillään Jarski viittaa siihen, että hän on saanut oppinsa nimenomaan tien päältä. Hänen ensimmäinen äänentoistoon liittyvä työnantajansa oli vuonna 1985 kuusamolainen hardrock-yhtye Zero Nine.

Jarski oli kotoisin samalta paikkakunnalta, mutta ajautunut päivätöihin Helsinkiin. Zero Nine oli noussut White Lines -albuminsa siivittämänä valtakunnalliseen suosioon ja keikkakysyntä oli kova. Yhtäkkiä heidän monitorimiksaajansa ilmoitti lähtevänsä opiskelemaan.

”Mulle tuli puhelu, että kiinnostaisko. Sanoin, että en mä osaa mitään. Ne sanoivat, että kyllä sä opit. Me oltiin vanhoja kavereita, eivätkä ne halunneet ketään ulkopuolista siihen. Sanoin, että mietin huomiseen. Sitten soitin takaisin, että no, lähetään kattomaan.”

Sille tielle Jarski jäi. Kahdeksankymmentäluvulla Zero Nine kiersi Suomea 120 keikan vuositahtia. Siihen aikaan klubeille pääsi soittamaan vain Helsingin Tavastialla ja muutamassa suurimmassa kaupungissa. Valtaosa keikoista oli tanssilavoilla.

”Se oli sitä Nivalan Tuiskulaa ja Köyliön Lallintaloa. Siihen aikaan niitä lavoja kuitenkin riitti. Lallintalollakaan ei tarvinnut käydä kuin kaksi kertaa vuodessa.”

Koska Tavastiaa lukuun ottamatta juuri missään paikassa ei ollut tarjolla talon PA-laitteita, oma kalusto kulki bussissa mukana koko ajan. Zero Nine oli kovaääninen hardrock-bändi, joten ääni- ja valoarsenaalissa piti olla tehoa ja näköä.

”Meillä oli nyytti bussin perällä, se roudattiin itse keikkapaikkaan ja rakennettiin joka ilta. Siihen aikaan isotehoiset kamat olivat fyysisestikin helvetin isoja. Laatikkoa tuli työnnettyä, nostettua ja kannettua. Näkeehän sen muskeleistakin”, hoikkaruotoinen Jarski sanoo ja naurahtaa.

Kun sama rutiini toistui illasta toiseen, ei ollut aikaa sähläämiselle. Jarski muistelee, miten yhtyeen miksaaja Herman Petrelius jakoi hänelle ”Hermannin roudauskoulun” oppeja.

”Tekniikan lisäksi toimenkuvaan kuuluu aina se säätö. Tien päällä ollessa oppii aikataulutusta ja organisointia. Täytyy tietää, mitä missäkin laatikossa on, pitää piuhat järjestyksessä, osata laittaa ne nopeasti lavalle ja kerätä pois.”

Näitä roudarioppeja Jarski on pyrkinyt jakamaan myös nuoremmilleen. Välillä 45 Specialissa on ollut työharjoittelijoita paikallisista oppilaitoksista. Heillä on usein tekniikka kiitettävästi hallussa, mutta käytännön opit saa Jarskin mukaan omaksuttua vain tekemällä.

”Tekniikka on tekniikkaa, miksaaminen on miksaamista ja kuunteleminen on kuuntelemista. Ne asiat joko osaa tai ei osaa. Tämä työ ei kuitenkaan ole pelkkää nappulanvääntämistä. Uskon itse pystyväni opettamaan, miten esimerkiksi piuhat kannattaa pienellä lavalla vetää tai miten tavaroita siirrellään.”

Nelivitonen avattiin syyskuussa 1990. Klubia oli perustamassa muun muassa Kuusrock-festivaalin promoottorina aikoinaan toiminut Ilpo ”Ibo” Sulkala muutaman muun aktiivin kanssa. Sulkala on 45 Specialin ravintoloitsijana edelleen.

Alun perin 45 Special perustettiin täyttämään lopettaneen Rattori-Lupin oululaiseen livekenttään jättämää aukkoa. Ensimmäiset seitsemän vuotta klubin keikka-areena sijaitsi kellarissa, mutta toukokuussa 1997 avattiin yläkerran tila, jossa bändit nykyisin esiintyvät. Koko talon yleisökapasiteetti on kolmesataa henkeä.

Tällä hetkellä 45 Specialilla ei ole Oulun klubikentällä juuri kilpailijoita. Suunnilleen saman kokoluokan keikkapaikkana toiminut Nuclear Nightclub sulki ovensa tammikuussa 2015. Enimmillään 2 500 henkeä vetänyt monitoimiareena Club Teatria joutui väistymään uusien kerrostalojen tieltä ja lopetti toimintansa uudenvuodenaattona 2013.

Koska Oulussa ei ole Tavastian kokoista, 700–800 hengen klubia, pienehköstä 45 Specialista joudutaan hyppäämään suoraan hallisarjaan. Jos bändin suosio sijoittuu niiden välimaastoon, sopivaa keskisarjan keikkapaikkaa on vaikea keksiä.

Toisaalta tätä voi pitää etuna Nelivitoselle. Olosuhteiden pakosta klubiin päätyy välillä esiintymään artisteja, joita ei usein 300 hengen paikoissa nähdä. Käytännössä buukkaustoiminta on jatkuvaa realiteettien venyttämistä. Jarski toteaa, että kun asiakaspaikkoja on rajallisesti, lipputulot eivät riitä liian suosittujen eli kalliiden artistien buukkaamiseen.

”Lippujen hinnat nousisivat aivan järjettömiksi. Toisaalta joskus isommat bändit soittavat täällä kaksi iltaa peräkkäin. Niillä on vaihteeksi mukava heittää keikkaa pienessä klubissa, jossa ihmiset ovat suoraan naaman edessä. Se hyvä puoli paikan koossa on, että pienempikin bändi saa täällä helposti talon täyteen ja tunnelma on katossa.”

Realiteetit tulevat vastaan myös 45 Specialin verkkosivujen bändiohjeissa: ”Mikäli orkesterin kannalta on ensiarvoisen tärkeää saada keikalle karkkia, sukkia, röökiä yms., kannattaa ne hankkia itse. Meillä takahuonetarjoilu tarkoittaa normaalia vieraanvaraisuutta, toivottavasti ymmärrätte asian. Kiitos.”

Jarski naurahtaa, että hän vastaa talossa ainoastaan teknisten toiveiden toteuttamisesta. Takahuonetarjoilu on muun ravintolahenkilökunnan huolenaihe.

”Kyllä mäkin näen välillä niitä raiderinivaskoja, jotka on kopsattu jostain vakiopohjasta. Ne on otettu huvittuneisuudella vastaan. Kaikkea voi aina pyytää.”

Oman erityispiirteensä Nelivitoselle tuo sen sijainti. Rakennuksen nimittäin omistaa vapaamuurarien Oulun kilta. Keikkasalin yläpuolella sijaitsee kokoustila, jota vapaamuurarien kesken temppeliksikin kutsutaan.

Tammikuussa 2013 vapaamuurarit rakensivat uuden loosihuoneiston toisaalle, mutta sitä ennen keikkapaikka toimi vapaamuurariveljien ehdoilla. Kesäkuukausia lukuun ottamatta vapaamuurarit kokoontuivat lähes joka päivä kello 18–22. Silloin alakerrassa ei saanut metelöidä.

”Jos etelästä tuli bändi, joka tähtäsi neljäksi soundcheckiin, yksi lumipyry matkalla saattoi sotkea aikataulut eikä tsekkiä ehditty tekemään. Siellä sitten illalla loppuunmyydyllä keikalla kolmesataa ihmistä odotti herrojen takia ovien takana, kun bändi tekee soundcheckiä. Keikkojen alkaminenkin saatiin aikaistettua puoli yhdeksään vasta sitten, kun kokoukset siirtyivät muualle.”

Jarskin oma talonmiespesti 45 Specialissa alkoi vuonna 2005. Hän oli tehnyt äänentoistoalan hommia freelancerina ja käynyt Nelivitosessakin tuuraamassa vakiotyöntekijöiden lomien aikana. Sitten talon äänimies lähti ja hänen tonttinsa jäi tyhjäksi.

Jälleen Jarskin puhelin soi: Nelivitosessa olisi töitä tarjolla – kiinnostaisiko? Hän työskenteli kaupungin taidemuseossa, mutta pesti oli kolmen kuukauden päästä katkolla. Jarski otti työn vastaan. Alkurypistys oli rankka: ensimmäiset kolme kuukautta hän teki työtä päivisin taidemuseossa ja iltaisin Nelivitosessa. Siitäkin selvittiin.

Kahdessatoista vuodessa talo on tullut tutuksi. Yläkerran sali on akustisesti haastava. Tilassa on suora peltiseinä ja paljon peltistä ilmastointiputkea. Katto on melko matalalla. Jarski sanoo suoraan, että sali on tyhjänä karun kuuloinen.

”Joskus näkee äänimiehen naamassa tuskastuneita ilmeitä, että mitä tapahtuu, mitä tapahtuu. Mä sanon, että ota rauhallisesti, otetaan viisikymmentä ihmistä sisään, niin se tyhjässä salissa karsealta kuulostava metallinen kirskunta ja häly häviää. Pienelläkin yleisömäärällä salisoundi muuttuu hyvin paljon parempaan suuntaan.”

Teknisestä kalustosta Jarski toteaa, että ne ovat ihan hyvät, mutta iäkkäät. Jos rahaa olisi käytössä rajattomasti, paljon voisi uusiakin, mutta pienehkössä klubissa mennään pienehkön tekniikkabudjetin ehdoilla. Miksauspöytänä palvelee edelleen analoginen Midas Venice F-32.

”Se toimii ja riittää tänne kanavamääriltään. Midakset ovat hyviä koneita, vaikka alkaa silläkin jo olla ikää. Kapakoitsijan kanssa ollaan käyty aiheesta keskusteluja, mutta kyllä mä pystyn ajamaan sillä siihen asti, kunnes losahtaa. Sitten se vaihtuu varmaankin digitaaliseen.”

Nelivitosen kokoisessa paikassa bändin lavasoundi sanelee pitkälti myös sen, miltä soitto salissa kuulostaa. Jarski neuvoo, että se on asia, johon bändin kannattaa kiinnittää huomiota jo treeneissä.

”Nuorista yhtyeistä huokuu itseluottamus. Välillä perusteetonkin. Sanotaan, että tää on meidän soundi, älä tuu juputtamaan. En mä tietenkään voi ruveta määräilemään, mutta jos hienovaraisia neuvoja otetaan vastaan, se on ihan mukavaa. Että jos tuota Marshallia vähän kääntäisi sivuttain, niin se soittajalle itselleen tärkeä ja mahtava kitarasoundi ei tappaisi kaikkea muuta.”

Jos balanssi on hyvä, kaikki myös kuulevat lavalla toisensa ilman monitorejakin. Silloin riittää, kun monitoreihin ajetaan pelkkää laulua. Jos taas monitoreihin täytyy tuutata paljon kaikkea muutakin, se sotkee heti myös saliääntä.

”Kannattaa pyrkiä aina siihen, että lavalla kaikilla on keskenään kotoisa soundi. Jos katsoo vaikka Neil Youngia ja Crazy Horsea, soittajat ja vahvistimet ovat aina samanlaisessa nipussa, vaikka ympärillä olisi miten iso lava. Siihen asetelmaan on vuosikymmenten aikana päädytty. Siinä on kysymys ihan samasta asiasta.”

Paikallisen klubin talonmies seuraa aitiopaikalta myös paikallista musiikkiskeneä. 1980–1990-luvuilla Oulu tunnettiin äänekkäistä ja äkkivääristä kitararockyhtyeistä. Kaupungissa syntyi bändejä kuten Kansanturvamusiikkikomissio (josta sikisi myöhemmin Radiopuhelimet), Faff-Bey, The Leo Bugariloves ja Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars.

Vuonna 1987 Oulussa perustettiin levy-yhtiö Bad Vugum, joka alkoi julkaista eri laitojen marginaalimusiikkia tinkimättömällä mutta avarakatseisella otteella. Se vahvisti entisestään Oulun mainetta vaihtoehtomusiikin kotipesänä.

Vuosituhannen taitteen molemmin puolin Oulussa koettiin metallibuumi, jonka isoimpia nimiä olivat muun muassa alun perin muhoslainen Sentenced, Poisonblack, Impaled Nazarene ja Burning Point.

Nykyisin eniten jalansijaa Oulun ulkopuolella ovat saaneet yhtyeet, kuten Satellite Stories ja The Scenes, joista ei enää niinkään kuulu pimeä arktinen ahdistus. Myös kotiyleisö ottaa ne lämpimästi vastaan. Paikallisella keikkarintamalla aktiivisinta on Jarskin mukaan hiphop-puolella. Eri musiikkigenreissä on miksaajalle erilaisia haasteita.

”Räppi-illat ovat mulle tavallaan aika helppoja livebändeihin verrattuna, mutta kun niitäkin höpöttäjiä on eritasoisia. Suomenkielinen sanoma on tärkeä, ja mun juttuuni kuuluisi saada se sieltä ulos. Jos tällainen setä saa siitä selvää, silloin nuoretkin saavat. Mutta joskus se on vaikeaa.”

Jarski lisää kuitenkin heti perään, että on ollut ilo nähdä, miten tee se itse -pohjalta aloittaneet hiphop-artistit ovat oppineet ja kehittyneet.

”Mitä nyt on setänä tuota skeneä seurannut, nehän paranevat koko ajan. Pohjat ovat hyvin tehtyä tykkiä kamaa eivätkä sellaista mumisevaa bassoa. Mikrofonitekniikkakin on opittu kokemuksen kautta, että miten sieltä saa vokaalit ja konsonantit selkeässä järjestyksessä ulos.”

Oma lukunsa ovat Nelivitosen kellarin perinteiset sunnuntaijamit. Toisinaan jamittelemassa on käynyt nimekkäitäkin yllätysvieraita. Jarskia harmittaa edelleen, ettei hän sattunut olemaan työvuorossa, kun Matti Nykänen pistäytyi paikalla tulkitsemassa Moottoritie on kuuma -klassikon.

Jamit saavat joka syksy joukon uusia vakionaamoja, kun Oulun konservatorion pop & jazz -linjalla aloittaa uusi vuosikurssi. Itsekin bassoa soittava Jarski kertoo huomanneensa, miten soittajien taso paranee vuosi vuodelta.

”Erityisesti hyviä rumpaleita jameissa näkyy nykyisin entistä enemmän. Sellaisia kuuntelevia ja myös teknisesti taitavia rumpaleita, joiden soitto palvelee koko bändiä.”

Vanha roudari on tottunut myös odottamaan. Välillä talonmiehen työ on sitä, että yksinkertaisesti pysyy pois jaloista. Kun bändillä on mukana omat teknikkonsa ja jopa oma digimikserinsä, Jarskin ei tarvitse tarjota heille kuin ”left ja right ja virtaa”. Silti paikalla täytyy olla, jos eteen sattuu tulemaan vaikkapa yllättävä ongelma.

”Olen hiljainen poika enkä mikään paskanjauhaja silleen, että menisin huutelemaan ‘Miten mennee!’, kun ihmiset tekevät töitä. Totta kai kysyn, tarvitseeko apua, mutta en mene sotkemaan toisten omaa produktiota. Täytän sitten vaikka sanaristikkoa, kunnes on valmista.”

Paljon keikkailleet bändit Jarski tunnistaa siitä, että heti kun ensimmäinen soittaja tai roudari avaa oven, alkaa tapahtua. Tervehtiessäkin on jo toisessa kädessä jotakin tavaraa kannettavana. Laatikot ja laitteet menevät lavalla puhumattakin oikeaan järjestykseen. Tehdään pakolliset hommat nopeasti pois alta, että päästään syömään.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ensimmäiselle keikalleenkin tulevaa yhtyettä otettaisi kohteliaasti vastaan.

”Kun olen itse soittanut bändeissä pikkupojasta asti, muistan kyllä, miten ikävä keikkapaikalle oli mennä, jos siellä oli joku ärjyvä hippi vastassa”, Jarski naurahtaa.

Vaikka Jarski ei väheksy koulutuksen merkitystä teknisten perusasioiden ottamiseksi haltuun, hän suosittelee alalle aikovia vain ”syöksymään peliin”. Jos on kiinnostunut liveäänentoistosta ja musiikkiteknologiasta, lyöttäytyy vain yhteen samanhenkisten soittajakaverien kanssa. Sitten kun on aikansa treenikämpällä värkätty, lähdetään yhdessä tien päälle.

”Onhan se herranjumala nuorena poikana mukava jätkien kanssa painaa. On se kiertäminen myös rujoa ja rankkaa, mutta joka ilta saa kokea keikan ja sen jälkeisen onnistumisen tunteen. Se on mukavaa, oli sitten soittaja, teknikko tai roudari.”

Ammatinvalinnassa on toki varjopuolensakin. Jarski sanoo, että hänen kuulonsa on heikentynyt iän myötä nopeammin kuin muilla. Tinnitusta hänellä ei ole, mutta kuulokäyrissä näkyy selkeät kuopat. Kiireisinä kuukausina on vaikea löytää puolison kanssa yhteistä aikaa ja sosiaaliset suhteetkin välillä kärsivät yötöistä.

Kaiken kaikkiaan saldo on kuitenkin Jarskin mielestä plussan puolella. Hänelle kysymys ei ole pelkästä työstä vaan elämäntavasta. Ympyrä sulkeutui, kun Jarski pestattiin soittamaan bassoa Zero Ninen kahdelle viime albumille. Yhtye on nyt pitkällä tauolla, mutta Jarski keikkailee satunnaisesti Austin Mailer -nimisen countrybändin kanssa ja soittelee kavereiden kanssa lähinnä omaksi ilokseen treenikämpällä.

”Koen olevani etuoikeutettu, kun saan toteuttaa tällaista rokkarin elämäntapaa. Kyllä siitäkin tulee edelleen mukava fiilis, kun on itse miksausvastaavana, lavalla on hyvä yhtye ja sattuu onnistumaan siinä äänen loihtimisessa. Miten sen nyt sanoisi. Rokkihommia on mukava tehdä. Tervetuloa alalle.”

Kolme mieleen jäänyttä Nelivitosen keikkaa

1. ”Olin hirveän otettu, kun sain vuonna 2007 miksata täällä Robert Gordonin keikan. Sehän on sellainen New Yorkin Elvis tai Remu Aaltonen. Olen iso fani, ja se oli mulle tärkeä asia.”

2. ”Kauko Röyhkä on vetänyt tänne aina jengiä ja keikoilla on ollut hieno tunnelma. Itse ehdin miksaamaan vielä sitä Röyhkän bändiä, jossa oli Timo Vikkula, Mats Huldén ja Tero Kling. Se oli hyvä bändi.”

3. ”Ennen kuin olin täällä töissä ja ennen kuin edes yläkerta valmistui, kellarissa tuli käytyä katsomassa paljonkin keikkoja. Näin siellä esimerkiksi Dee Dee Ramonen. Don Huonot soitti siellä ihan ensimmäisiä keikkojaan ennen supertähteyttä. Ne olivat tosi kovia.”

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat Ville Malja

Lue lisää: 45 Specialin bändi-info

Talonmiehet Rytmimanuaalissa

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn

Yksi kommentti artikkeliin ”Talonmiehet: Haastattelussa Jarski Jaakkola / 45 Special

Jätä kommentti