Vipuvoimaa

Talonmiehet: Haastattelussa Antti Kirvesmäki / Tavastia

Tässä juttusarjassa klubien vakituiset tekniikkavastaavat eli niin sanotut talonmiehet astuvat esiin miksauspöytiensä takaa. Nyt ääneen pääsee Tavastia-klubin Antti Kirvesmäki.

”Legendaarinen.” Tuo sana on totuttu liittämään Tavastia-klubin nimen eteen niin usein, ettei se tunnu enää edes kliseiseltä. Status on ansaittu pitkän historian aikana. Helsingin Kamppiin, Hämäläisten taloon vuonna 1970 perustettu Tavastia on Euroopan vanhimpia yhtäjaksoisesti samassa paikassa toimineita rock-klubeja.

Suomalaisille artisteille Tavastia on aina ollut kokoaan isompi keikkapaikka. Pääkaupunkikeskeisellä alalla helsinkiläisellä klubilla ollaan musiikkibisneksen silmäätekevien ja median portinvartijoiden kriittisten katseiden alla. Aina kun bändi nousee Tavastian lavalle, se voi olla varma, että myös muita muusikoita on yleisössä iso liuta vertaisarvioimassa kollegoidensa suoritusta.

Kädet puuskassa miksauspöydän kupeessa seisovat Tavastian rockpoliisit ovat kasvaneet myyttiseksi käsitteeksi, vaikka tuon keikkayleisön alalajin olemassaolosta ei ole edelleenkään tieteellisiä todisteita.

Tavastian tekniikkavastaava Antti Kirvesmäki, 53, aistii usein työpaikalleen tulevista artisteista ylimääräisen latauksen. Vaikka asialla olisi miten kokeneita kehäkettuja, hänen mukaansa joskus tuntuu, että keikkaa Tavastialla jännitetään enemmän kuin kiertueen muita keikkoja yhteensä.

”Joillakin bändeillä keikka saattaa jopa kärsiäkin siitä. Jos tänne tultaisiin samanlaisella fiiliksellä kuin mihin tahansa muualle, lopputulos voisi olla parempikin. Toisaalta kun se lataus kääntyy voitoksi, lopputuloksena voi olla ihan mahtaviakin keikkoja”, Kirvesmäki sanoo.

Konkreettisesti Tavastia-kuume näkyy niin, että moni haluaisi varmuuden vuoksi tulla paikalle mahdollisimman aikaisin kasaamaan kamojaan, tekemään soundcheckiä ja harjoittelemaan illan settiä. Tästä voi aiheutua pientä kitkaa, kun henkilökunnan edellinen työpäivä on voinut venyä aamuneljään ja bändi haluaisi tulla paikalle jo puolenpäivän aikaan.

”Kyllähän me se ymmärretään, että tämä on monelle tärkeä paikka, ja annetaan mahdollisuuksien mukaan kaikkien tehdä rauhassa hommansa. Moni haluaa myös järjestää täällä jotain ekstraa ja kutsua vaikkapa vierailijoita, joiden kanssa pitää treenata.”

”Totta kai me voimme olla vähän itsevarmoja ja sortua luulemaan, että tiedämme kaiken paremmin kuin bändit, kun itsekin olen ollut täällä 17 vuotta töissä. Ei meitä silti kannata missään nimessä pelätä. Jos jotakin haluaa tai ei ole johonkin tyytyväinen, se pitää aina rohkeasti sanoa. Me olemme täällä esiintyjiä varten.”

Tavastia on toisellakin tavalla legendaarinen keikkapaikka. Talon teknikkojen maine on kasvanut niin myyttisiin mittoihin, että heitä jopa pelätään. Kirvesmäki tunnustaa, että ennen paikassa on toisinaan ihan tietoisesti kyykytetty bändejä. Hän kertoo nostalgisesti naureskellen tarinan entisestä kollegastaan.

Neljä aloittelevaa bändiä tuli Tavastialle keikalle. He olivat oma-alotteisesti vieneet tavaroitaan lavalle ja palloilivat siellä edestakaisin. Kun teknikko saapui työpaikalleen, ensi töikseen hän hääti kirosanojen voimin kaikki alas lavalta. Sen jälkeen hän komensi kaikki soittajat seisomaan riviin salin seinän viereen.

”Miksauspöydän takaa hän huusi kaikki yksi kerrallaan tekemään tsekin: Rumpali! Lavalle! Takaisin riviin! Basisti! Lavalle!” Kirvesmäki matkii ja nauraa.

Kirvesmäki vakuuttelee, että nykyisin meno on muuttunut. Tällä hetkellä talon toisena vakituisena teknikkona työskentelee useimmiten monitoritiskin takaa löytyvä Jukka Wahlsten. Lisäksi tarvittaessa töihin kutsuttavia vakituisia freelancereita ovat Janne Vuori ja valoihin erikoistunut Pekka Olava.

”Totta kai me voimme olla vähän itsevarmoja ja sortua luulemaan, että tiedämme kaiken paremmin kuin bändit, kun itsekin olen ollut täällä 17 vuotta töissä. Ei meitä silti kannata missään nimessä pelätä. Jos jotakin haluaa tai ei ole johonkin tyytyväinen, se pitää aina rohkeasti sanoa. Me olemme täällä esiintyjiä varten.”

Kahnauksia tulee Kirvesmäen mukaan korkeintaan silloin, kun joku ryhtyy tekemään vahinkoa heidän laitteilleen. Silloin on pakko pitää kuria. Kaikki eivät ymmärrä, että jos lavalla roiskii vettä ja sitä lentää monitoripöydälle tai sähkökeskuksiin, keikka päättyy siihen.

”En ole ikinä suuttunut kellekään, jos vahingossa rikkoo jotain, mutta jos tahallaan vääntää mikkiständin solmuun, annan laskun ja sanon, että ole hyvä, ostit sen juuri itsellesi. Eihän sellainen maksa kuin kolmekymppiä, mutta ne ovat mun työkalujani, joita tarvitsen seuraavanakin päivänä. Ei mua kiinnostaisi ajella maahantuojalle ostoksille sen takia, että joku rikkoo niitä huvikseen.”

Kirvesmäki vinkkaa, että kaikesta selviää normaaleilla käytöstavoilla. Jos esimerkiksi rumpalilla on tapana potkia keikan lopussa settinsä kumoon, siitä voi sanoa etukäteen. Silloin teknikko voi valikoida kovempaa käsittelyä kestäviä mikrofoneja ja asetella ne niin, ettei todennäköisesti tule liikaa osumia.

”Ei me kellekään sanota, ettet sä voi tehdä niin. Jos se kuuluu show’hun, se kuuluu. Välillä sitä kyllä miettii, että hei, The Who teki tuon jo vuonna 1968. Toisaalta, onhan se aina yhtä hienoa kaiken jopa tylsäksi käyvän ammattimaisuuden vastapainoksi, kun joku nuori bändi panee haisemaan.”

Kun Kirvesmäki kiersi Hanoi Rocksin kiertuemiksaajana, hän oppi itse saman läksyn. Monroella oli tapana heitellä mikkejä ja väännellä ständejä joka ilta, joten mukana kulki aina nippu ylimääräisiä mikrofonitelineitä. Jostain syystä ne kuitenkin unohtuivat, kun Hanoi Rocks lähti lämmittelijäksi Motörheadin jäähallikiertueelle Suomessa vuonna 2007. Ensimmäinen keikka oli vieläpä kirjaimellisesti kotikentällä, Helsingin vanhassa jäähallissa.

”Makke teki sen normaalishow’n ja siellä meni vähän mikkiständiä mutkalle. Pääbändin lavamanagerilta tuli keikan jälkeen viesti, että tää kiertue taisi nyt sitten olla tässä. Ette te tule tänne rikkomaan meidän tavaroitamme. Tajusin, että nyt tuli ryssittyä pahasti.”

Seuraavana aamuna Kirvesmäki nousi aikaisin ylös ja kävi musiikkiliikkeessä ostamassa kymmenen mikrofonitelinettä. Hän vei viisi niistä Motörheadille ja pyysi mokaansa anteeksi.

”Vastaus oli, että no hard feelings. Sen jälkeen kaikki oli taas tosi jees ja kiertue jatkui. Se edellisillan reaktio oli ihan oikeutettu. Et sä tietenkään voi toisten vehkeitä mennä rikkomaan. Omiasi saat tietysti panna paskaksi niin paljon kuin haluat.”

Tavastian talonmiehenä Kirvesmäki on työskennellyt vuodesta 1999 asti. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt käydä pitkän käytännön koulun ammattiin. Työura miksaajana alkoi jo vuonna 1987 Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla. Ensimmäiseksi oppi-isäkseen hän nimeää niiltä ajoilta Carl-Gustav “Gusu” Aleniuksen.

”Aluksi olin Gusun apuna piuhapoikana ja mikittämässä. Pian jo pääsin tekemään monitoreja. Aika nopeasti Gusu oli sitä mieltä, että nyt miksaat. Eka bändi, jota Vanhalla miksasin, oli Clifters. Jännitti aivan helvetisti. Suorastaan pelotti. Siihen aikaan se oli suosittu bändi ja tupa oli täynnä. Toisaalta olin myös tosi innostunut. Kyllä mä sen sitten klaarasin.”

Aina kun Vanhalla kävi ammattitaitoisia miksaajia, Kirvesmäki imi heiltä oppeja. Erityisesti hän arvosti Heikki Iso-Aholaa, joka oli hänestä ”ihan älyttömän kova”. Talossa työskenteli neljä teknikkoa, joista kaikki halusivat tehdä työnsä mahdollisimman perusteellisesti. Esimerkiksi valoteknikot saattoivat nikkaroida bändeille lavasteita, jotta keikat olisivat mahdollisimman näyttäviä.

Päivät olivat pitkiä ja Kirvesmäki sanoo, että hän käytännössä asui työpaikallaan. Iltaisin soitti bändejä ja päivisin saatettiin tallentaa nauhalle ylioppilaskuntien kokouksia. Sosiaalinen elämäkin pyöri Vanhan kuppilan pöytien ympärillä. Työnteko oli niin intensiivistä, että vuonna 1990 voimat yksinkertaisesti loppuivat. Kirvesmäki irtisanoi itsensä.

”Olin niin väsynyt, että oli vain pakko lähteä. Olin vasta 27-vuotias, mutta täysin loppuunpalanut.”

Kirvesmäki oli Vanhalla työskentelyn ohessa käynyt satunnaisesti keikoilla bändien mukana. Hän oli miksannut muun muassa Wow-Deesiä, Fucking Worldia ja Liisa Akimofin Akimowskaja Sisters & Brosia. Vanhan kuppilassa hän oli tutustunut myös Lapinlahden lintuihin. Kun he kuulivat Kirvesmäen irtisanoutumisesta, he pyysivät tätä oitis miksaajakseen.

Pian Kirvesmäki löysi itsensä keikkabussista, joka oli loputtomalla matkalla ristiinrastiin pitkin Suomea. Lapinlahden lintujen suosio oli tuohon aikaan kaikkein kuumimmillaan. Yhtyeellä oli omat televisiosarjansa ja mihin tahansa mentiin, jokainen paikka oli loppuunmyyty.

”Se touhu niiden kanssa oli pelkkää rälläämistä. Koko porukka oli kännissä aika lailla koko ajan. Aamut aloitettiin terassilta tai käytiin viinakaupassa ennen kuin lähdettiin matkaan. Kyllä siihen osallistuttiin itsekin, mutta jossain vaiheessa tuli syy olla välillä selvin päin. Nimittäin kun tarvittiin toinen kuski, niin Linnut maksoivat mulle kuorma-autokortin ja ajoin sitten bussia.”

Kirvesmäki huomasi käytännössä, että hän voi itse juoda ennen keikkaa korkeintaan neljä tuoppia. Sen jälkeen katoaa korvista erottelukyky ja kontrolli alkaa livetä. Hän katsoi parhaaksi ratkaisuksi pysytellä keikkaan asti ”melko selvin päin” ja säästää rellestämisen vasta setin jälkeen.

”Olihan se osittain hauskaa aikaa, mutta raskasta”, Kirvesmäki naurahtaa.

Jälkeenpäin Kirvesmäki on miettinyt, miten musiikkialan työkulttuuri on niistä ajoista muuttunut. Silloin oli täysin hyväksyttyä olla täysin päissään jo siinä vaiheessa, kun tultiin keikkapaikalle. Lapinlahden lintujen kohdalla se jopa kuului asiaan. Yleisökin odotti, että yhtye on kännissä lavalla. Myöhemmin Timo Eränkö ja Tapio Liinoja ovat kertoneet, että Lapinlahden lintujen kosteista kiertueista toipuminen vaati pahimmillaan sairaalahoitoa.

”Välillä kävin hakemassa jonkun lavalta kesken keikan, että tule pois sieltä ja mene nukkumaan. Onneksi siinä orkesterissa oli niin paljon tyyppejä, ettei haitannut, jos yksi puuttui. Parhaimmillaan oli ihan hillitön meininki, mutta huonoimmillaan keikat hävettivät helvetisti. Joskus teki mieli pyytää anteeksi ihmisiltä, jotka olivat ihan maksaneet sen touhun katselemisesta.”

Lopulta neljä vuotta Lapinlahden lintujen matkassa riitti. Kilometrit tulivat täyteen ja Kirvesmäki päätti vaihtaa työnantajaa. Hän oli jo aiemmin käynyt 22-Pistepirkon kanssa Roskilden festivaalilla monitorimiksaajana. Kiihtyvää kulttisuosiota Euroopassa nauttinut kolmikko kysyi, kiinnostaisiko pysyvämpi miksaajanpesti.

Lapinlahden lintujen kaltaisen rymyryhmän jälkeen vakavasti musiikkiinsa suhtautuva trio antoi kovin toisenlaisen näkökulman kiertue-elämään. Samalla kertyi käytännön oppitunteja ammatin psykologisesta puolesta. 22-Pistepirkko kiersi ahkerasti Euroopan klubeja ja saattoi olla kolme kuukautta yhtäjaksoisesti tien päällä. Silloin on äärimmäisen tärkeää, että kaikki osaavat tulla toimeen keskenään ja tulkita toistensa mielentiloja oikein.

”Joskus on ollut pakko lähettää teknikkoja kotiin kesken kiertueen, koska henkilökemiat eivät vain toimineet. Rundeilla täytyy olla jalat maassa ja tolkuissaan. Siellä on helppo lähteä keulimaan ja luulla olevansa kovakin rocktähti, vaikka olisi vain monitorimiksaaja. Kiertäminen on raskasta työtä. On pakko pitää päihteidenkäyttö aisoissa ja muutenkin itsestään huolta, että pää ja fysiikka kestää.”

22-Pistepirkon jälkeen Kirvesmäki on kiertänyt monta vuotta Andy McCoyn, Hanoi Rocksin ja Michael Monroen kanssa. Hän naurahtaa, että Andy McCoylla oli miksaajalle aina yksi ohje: ”Pidä huoli, että Hanoi Rocks tulee kolkyt prossaa lujempaa kuin kukaan muu.”

”Andy hoiti aina keikat tosi skarpisti. Joskus sanoinkin Hanoista, että niiden kanssa elämä oli ihan helvettiä, mutta sitten kun ne pääsivät lavalle, ei ollut mitään hätää. Peli oli heti selvä.”

Kirvesmäki teki Tavastialla satunnaisesti keikkoja monitorimiksaajana eri bändeille jo työskennellessään Vanhalla. Sittemmin hän alkoi löytää itsensä Urho Kekkosen kadun mustaseinäisestä rockpyhätöstä yhä useammin.

Yhdeksänkymmentäluvun lopussa Kirvesmäki tuurasi usein talon miksaajaa Tapsa Vihersaarta ja jakoi hänen kanssaan kiertuemiksaajan pestejä. Aina kun esimerkiksi Apocalyptica oli kiertueella, jompikumpi heistä lähti mukaan ja toinen hoiti sillä aikaa Tavastiaa.

Vuonna 1999 Vihersaari menehtyi onnettomuudessa Kreikassa. Hän oli CMX:n mukana kiertueella ja jäi auton alle suojatiellä. Sympaattisen ja äärimmäisen ammattitaitoisen ”Iso-Tapsan” kuolema oli järkytys kaikille. Elämän Tavastialla oli kuitenkin pakko jatkoa. Talon teknikkona työskennellyt Jukka Wahlsten ehdotti, että Kirvesmäki voisi tulla Vihersaaren seuraajaksi.

”Meillä oli Tapsan kanssa aika samanlainen käsitys siitä, miltä rokkibändin pitäisi kuulostaa. Me käytiin paljon mielenkiintoisia keskusteluja teknisestä toteutuksesta ja opin Tapsalta paljon.”

Nyt Kirvesmäelle tulee täyteen 17 vuotta Tavastian talonmiehenä. Hänen toimenkuvaansa kuuluu ”tehdä mitä tarvitaan”. Jos bändillä ei ole mukana miksaajaa, hän miksaa saliäänen. Silloin monitorimiksaajana toimii yleensä toinen talonmies. Jos bändi tuo miksaajan mukanaan, hän huolehtii monitorimiksauksesta. Tarvittaessa hän hoitaa myös valot.

”Nykyisin bändeillä on vähemmän teknikkoja mukanaan, kun kulut ovat kovat ja kaikki haluavat säästää. Aika usein joutuu tekemään niin, että miksaa ja tekee valoja yhtä aikaa. Se valomaailmakin on tosi mielenkiintoinen, ja niitä systeemejä on ollut kiinnostavaa opetella.”

Myös esituotantotyöhön kuluu nykyisin paljon aikaa. Iso osa talon teknikon työstä on sähköpostien lukemista ja lähettämistä. Tietoa laitteista ja esimerkiksi valojen ohjelmoinneista sinkoilee edestakaisin jo kauan ennen keikkaa.

Itse miksaamisesta Kirvesmäki sanoo, että tekniikan voi opetella, mutta lopputulos on aina pelkästään korvista kiinni. Miksauspöytä voi näyttää maallikosta monimutkaiselta laitteelta, mutta sen käyttämisessä ei ole Kirvesmäen mielestä mitään vaikeaa.

”Tämän duunin helpoin osa on oppia käyttämään noita laitteita. Vaikeinta on osata kuulla, mikä bändin soundissa mahdollisesti mättää, ja tajuta, mitä pitäisi tehdä, että siitä tulisi parempi.”

Tekniikka Tavastialla on Euroopan mittapuullakin klubisarjan huippuluokkaa. PA:na on D&B:n V-sarjan line array -järjestelmä. Aiemmin saliääni miksattiin Midaksen Heritage 2000 -analogipöydällä, mutta puolitoista vuotta sitten sen tilalle ostettiin digitaalinen Soundcraft Vi3000. Toinen samanlainen löytyy lavan sivusta monitorimikserinä.

”Midas oli soundiltaan ehkä paras saavutettavissa olevan hintaluokan tiski, mitä on olemassa. Sillä oli kuitenkin tehty kymmenen vuoden aikana jo viisituhatta keikkaa, joten se alkoi olla vaihtokunnossa. Niitä ei enää valmisteta eikä kannatakaan, koska noita meidän Soundcrafteja saa neljä sen yhden Midaksen hinnalla.”

Kirvesmäki kiittelee, että Tavastian pomoilla, Juhani Merimaalla ja Pekka Görmanilla, on teknikoihin vahva luottamus. Jos he sanovat, että jotakin pitää hankkia, se myös saadaan.

”Totta kai mekin ymmärretään, että tämän talon pitää toimia voitollisesti ja omakin leipä on siitä kiinni, joten ei me myöskään haaskata rahaa turhiin hankintoihin.”

Tavastialla on eräänlainen erityisasema myös ulkomaisten bändien keskuudessa. Maantieteellisestä sijainnista johtuen Suomi on useimmiten Euroopan-kiertueella joko ensimmäinen tai viimeinen etappi. Molemmissa tapauksissa ilmassa on omanlaisensa tunnelma.

”Kun esimerkiksi Sunn O))) oli viimeksi täällä, he halusivat tulla paikalle aikaisin. Hieroivat soundeja kauan, korjailivat vahvistimia ja kaikkea. Lopulta he sanoivat, että olipa kiva aloittaa rundi täältä, kun täällä on aina kiva soittaa.”

Kirvesmäki kertoo, ettei hän olisi uskonut nuorena poikana Mäntän kirjastossa Johnny Winterin vinyylejä kuunnellessaan, että jonakin päivänä hän miksaa samaa artistia Tavastialla. Tai Canned Heatia tai mitä tahansa.

Ennen ulkomaisten artistien kiertuemanagerit saattoivat olla hankalia ja ylimielisiä. Nykyisin ammattimaistuminen koko musiikkibisneksessä näkyy kautta linjan ja ”jopa brittibändit” ovat mukavia.

”Moni britti tuli sillä asenteella, että vittu kun tänne paskalandiaan on jouduttu keikalle eikä täällä ole kunnon vehkeitäkään. Nykyisin ne vehkeetkin ovat täällä paljon paremmat kuin monella brittiläisellä klubilla, joiden tekniikassa on keskimäärin aika lailla toivomisen varaa.”

Kirvesmäki alkaa luetella lisää kansallisia erityispiirteitä. Jostakin syystä ruotsalaiset bändit haluavat aina monitoreihinsa kaikki soittimet todella lujaa. Amerikkalaiset bändit taas tiedustelevat yrttipohjaisten nautintoaineiden perään ennen kuin edes sanovat päivää. Norjalaisilla black metal -bändeillä oli jossakin vaiheessa tapana läträtä sianverellä.

”Kerran Mayhem pyysi raiderissa sianpäitä laitettavaksi seipäiden nokkaan. Meidän sen ajan vitsiniekat, keittiömestari Jore ja kumppanit, pyysivät teurastamolta isoimmat sianpäät, joita löytyy. Yksi emakon pää painoi seitsemänkymmentä kiloa. Keikan jälkeen tultiin sanomaan, että nää pitäisi roudata roskikseen. Sanoin, että siitä vaan, mä en niihin koske.”

Ulkomailta on tullut myös vakioasiakkaita, kuten Tavastialla moneen kertaan vieraillut kanadalainen Danko Jones. Kirvesmäki sai monitoritoiveista ohjeet miksaajalta. Artisti halusi monitorista pelkästään omaa lauluaan niin lujaa kuin mahdollista. Kirvesmäki täytti toiveen.

”Soundcheckissä Danko soitti yhden biisin, katsoi monitoreja, katsoi mua ja tokaisi: ‘Ei mulla ole tähän mitään sanomista. Missä me soitettiin viimeksi täällä Helsingissä? Enää ei tulla mihinkään muualle kuin Tavastialle.’”

Elokuussa 2003 kotimainen olutmerkki järjesti kilpailun, jonka onnekkaat voittajat pääsivät katsomaan Foo Fightersia Tavastialle. Edellisenä viikonloppuna yhtye oli soittanut Irlannissa yli 80 000 hengen yleisölle. Dave Grohl tuli päivällä ensimmäisten joukossa paikan päälle, kiersi juttelemassa kaikkien kanssa ja kehui klubia kivan näköiseksi paikaksi.

Foo Fightersin miksaaja merkitsi Tavastian nimen pieneen mustaan kirjaansa ja sanoi, että se oli yksi kaikkien aikojen mieluisimpia keikkapaikkoja.

”Keikka oli hieno muttei mulle sinänsä ainutlaatuinen. Isoimman vaikutuksen teki koko ryhmän kaikenpuolinen ammattitaito. Kaikki tapahtui soundcheckistä lähtien todella järjestelmällisesti eikä teknisesti jäänyt mitään kysyttävää. Soundi oli ihan heti alusta lähtien helvetin hyvän ja tanakan kuuloinen.”

Kun Kirvesmäki puhuu Tavastialla esiintyneistä bändeistä, hänen silmänsä kirkastuvat. Tuhansien Tavastialla todistettujen keikkojenkin jälkeen hän sanoo edelleen olevansa unelma-ammatissaan. Hän on ”yksinkertaisesti musahullu” ja saa olla livemusiikin kanssa tekemisissä päivittäin. Vaikka jotkin toimintatavat saattavat kyllästyttää, itse musiikista hän ei koskaan saa tarpeekseen.

”On edelleen maagista nähdä hieno keikka. Esimerkiksi trion rockinsoitto on ihan henkimaailman asioita. Se voi olla todella tylsää tai sitten se vain toimii. Ja voi jumalauta, millaisia soittajia tässä maassa on! Kun näkee noita nuoria tyyppejä, huomaa aina ihmettelevänsä, että miten joku voikin soittaa noin hienosti. Siihen vain ihastuu joka kerta.”

Antti Kirvesmäki perustelee, miksi Tavastia on maailman paras rockklubi

1. ”Salin muoto ja akustiikka ovat tosi optimaalisia rockin soittamiselle. Kokoluokkakin (virallinen kapasiteetti 700) on paras rockklubille. Sali on tarpeeksi iso mutta pysyy vielä intiiminä. Kun täällä on loppuunmyyty keikka, tunnelma on ihan mahtava.”

2. ”Tämä paikka imartelee miksaajaa, koska täällä on helppo saada bändi kuulostamaan hyvältä. Täällä on hyvät työkalut ja toimiva akustiikka verrattuna mihin tahansa klubiin koko maailmassa. Jos soundi on huono, vika on joko bändissä tai miksaajassa.”

3. ”Kotimaisille bändeille Tavastia on kaikkein tärkein keikkapaikka, mistä tulee omanlaisensa lataus. Joillakin bändeillä keikka saattaa vähän kärsiäkin siitä, mutta parhaimmillaan täällä näkee ihan mahtavia keikkoja. Ulkomaisille bändeille tämä on usein Euroopan-kiertueen ensimmäinen tai viimeinen keikkapaikka, joten heilläkin on erityinen fiilis soittaa täällä.”

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat Ville Malja

Lue lisää: Tavastian tekniikka

Talonmiehet Rytmimanuaalissa

Yksi kommentti artikkeliin ”Talonmiehet: Haastattelussa Antti Kirvesmäki / Tavastia”

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.