Vipuvoimaa

Suoria sanoja kiertue-elämästä: haastattelussa kitarateknikko Kimmo Aroluoma

 

Kimmo_Aroluoma
Kimmo Aroluoma on suomalaisten bändien kanssa yli viidessäkymmenessä maassa kiertänyt kitarateknikko, Custom Sounds Finlandin toinen omistaja, sekä Backstage-verkkolehden kirjoittaja. Kuva: Harri Huuhtanen

Kimmo Aroluoma julkaisi syksyllä käytännönläheisen Keikkapäivä – 24 h kiertue-elämää -kirjan, joka on helppolukuinen johdatus ulkomailla keikkailevan yhtyeen kiertuearkeen. Sen tekstejä on julkaistu loppuvuoden mittaan kappale kerrallaan Backstage-blogissa.

Kirjan tapahtumat perustuvat tosielämään. Aroluoma on kerännyt siihen kokemuksiaan tien päältä vuosilta, jolloin hän työskenteli suomalaisten yhtyeiden kitarateknikkona. Hänen työnantajiaan ovat olleet muun muassa HIM, The Rasmus, Amorphis, Hanoi Rocks, Michael Monroe, Sielun veljet ja Von Hertzen Brothers.

Otimme Aroluoman Rytmimanuaalin revolverihaastatteluun. Suoriin kysymyksiin tuli suoria vastauksia: kiertuekilometrien myötä kertyneitä käytännön viisauksia, joissa on mietittävää jokaiselle keikkailevalle muusikolle tai teknikon urasta haaveilevalle.

keikkapaiva_kansi

Millainen tausta sinulla on muusikkona?

”En muista, kumpi oli ensin: avasinko sähkökitaran vai soitinko sitä. Faijani oli sähköinsinööri ja soitti kitaraa. Meillä oli kotona Gibson SG avattuna ja elektroniikka näkyvillä. Soittelin Black Sabbathin Iron Mania ja tutkin, mitä kitara on syönyt. Sitten tulivat normaalit teinibändikuviot. Myöhemmin soitin stoner- ja metallibändeissä (mm. Jimsonweed, Gandalf, Lullacry, Blake). Teimme muutaman levyn ja keikkailimme. Perushuuruilua, joka kuuluu jokaisen ihmisen nuoruuteen. Suosittelen kaikille.”

Mitä opit bändivuosinasi kiertue-elämästä ja keikkailusta?

”Suoraan sanottuna en yhtään mitään. Tein kaiken vaikeimman kautta. Olin rocktähti, dissasin miksaajia, laitoin lavalla bassoa niin lujalle kuin huvitti. Vasta jälkikäteen, kun aloin tehdä teknikon duunia, tajusin miten pässi olin ollut. Kuljin tosi pitkän tien kohdatessani uudestaan ihmisiä, jotka olivat silloin ammattilaisia, kun itse olin stonerrockari. Vähitellen sain heidän luottamuksensa puolelleni, mutta siihen meni vuosia.”

Mitä sanoisit nyt nuorille muusikoille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin sinä itse takavuosina?

”Älä samastu tekemisiisi. Älä samastu menestymisiisi, äläkä epäonnistumisiisi. Jos et samastu menestykseen, kusi ei nouse päähän. Jos et samastu epäonnistumiseen, et masennu. Mielialan vaihtelut rockareilla johtuvat siitä, että he antavat egon ohjata tekemisiään. Kun pystyt sivuuttamaan egosi, ymmärrät että olet koko ajan ollut yhtä hyvä ja tärkeä ihminen. Jos joku olisi sanonut tämän minulle fiksusti hyvissä olosuhteissa, ehkä jossain jatkoilla Pink Floydin soidessa, olisin voinut hiffata sen.”

Mitä hyötyä omasta soittajataustasta on ollut kitarateknikon työssä?

”Jos on itse soittanut keikkoja, vaikka pienempiäkin, tajuaa sen myllerryksen, jota artisti käy läpi ennen lavalle astumista. Silloin ymmärtää olla menemättä jauhamaan artistille paskaa, jos hän on menossa rättiväsyneenä jetlagin kourissa kymmenentuhannen ihmisen eteen. Tajuaa antaa artistille ilmaa ennen keikkaa ja keikan jälkeen. Ei pelästy, jos tulee äkkipikainen sana, koska ymmärtää, kuinka kovilla kierroksilla artisti niissä tilanteissa käy.”

Se on siis opettanut tilannetajua?

”Kyllä. Se on kiertueilla tärkeää. Egot riisutaan pois tässäkin asiassa: ihmisiä kohdellaan ihmisinä. Kun Ismo Alangon kanssa ollaan ABC:llä, ei silloin puhuta kitarasoundeista vaan siitä, mistä kenen tahansa kanssa huoltsikalla juteltaisiin. Artistia ei vaivata jargonilla työajan ulkopuolella. Teknisistä asioista puhutaan soundcheckissä, kun artisti on virittäytynyt siihen maailmaan.”

Miten alun perin päädyit kitarateknikoksi?

”Ensiaskeleeni otin, kun HIM (silloin vielä His Infernal Majesty) aloitti. Muutin Helsinkiin 90-luvun puolivälissä ja ystäväni yhytti minut yhteen Ville Valon kanssa. Kun he aloittivat keikkailun ekan ep:nsä aikaan, lähdin messiin. Se tuntui luonnolliselta: jatkoimme niillä reissuilla samaa musan diggailua ja punaviinin juomista kuin himassakin.”

”Vakavammin palasin teknikon hommiin myöhemmin, kun oma rockaaminen oli kulkenut tiensä päähän. Mulla oli 13 euroa tilillä ja mulle soitettiin, että lähdenkö Euroopan-kiertueelle, siitä maksetaan 250 euroa päivässä ja kuudenkympin päiväraha. Yhden päivän liksa oli enemmän kuin sain Kelasta kuukaudessa, ja keikkoja oli listattu Excel-taulukkoon monta kymmentä. Totta kai lähdin. Oli myös hirveä hinku matkustella, se oli siihen aikaan iso syy.”

Kannattaako haaveilla itsensä elättämisestä kitara- tai rumputeknikkona? Onko Suomessa tarvetta sen alan ammattilaisille?

”Kitara- ja rumputeknikkoja on liian vähän. Koko ajan soitellaan ja kysytään tiedänkö jotain teknikkoa hommiin. Jos se duuni kiinnostaa, suosittelisin lähtemään ensin apukädeksi isoille keikoille. Parhaiten niille pääsee Roudaamo-nimisen firman kautta. Sinne vaan rohkeasti ihmettelemään. Samalla näkee ilmaiseksi keikkoja. Siellä oppii, miten ulkomaiset teknikot tekevät duuninsa ja miten he opettavat paikallisia kasaamaan kamoja. Hain itsekin oppini apukäsikeikoilta 90-luvun puolivälistä lähtien.”

Kirjoitit aiheesta myös blogiisi. Kerroit siinä, että kävit vielä ammattilaisenakin apukätenä muun muassa Roger Watersin ja Queens of the Stone Agen keikoilla vakoilemassa, miten maailmanbändit hommansa hoitavat. Miten apukäsikeikoilta pääsee eteenpäin? Mikä on seuraava askel?

”Jos homma toimii, eteenpäin pääsee itsestään. Apukäsikeikoilla tapaat ihmisiä ja jyvät valitaan akanoista. Omistautuneimmat ja innokkaimmat päätyvät crew call -jengiin: sadan tyypin jengistä valitaan kymmenkunta, jotka jäävät vaihtamaan pääbändiä. Yleensä Backline Rental -firma on noilla keikoilla hommissa tuomassa lämppäribändille kamoja, joten jos heihin tutustuu ja he näkevät, että kasaat kamat nopeasti, he voivat auttaa eteenpäin.”

”Luontevimmin homma lähtee liikkeelle, jos on joku frendi, jonka bändin matkaan voi lähteä. Jos on liian tyrkky ja tarjoaa itseään tuntemattomana bändille, se voidaan kokea tungettelevana. Ei bändi halua mukaansa tyyppiä, jota he eivät tunne. Mieluummin kuin jonkin hikipinkoteknikon he ottavat sen tutun Maken, joka ei tajua kitaroista vielä mitään, mutta siltä tulee hyvää läppää ja se osaa ajaa autoa. Sen käsityksen haluan poistaa, että olisi jokin ylempi raati, joka estää jengiä pääsemästä alalle. Kaikki ovat tosi tervetulleita. Etenkin jos jengi näkee, että joku tyyppi on nuori ja innostunut, hänet otetaan mielellään vastaan. Ellei oteta, kannattaa katsoa peiliin. Kyllä maailma on oikeudenmukainen paikka, jos on tarpeeksi omistautunut sille, mitä tekee.”

Miten tärkeitä tekniset taidot ovat? Täytyykö nippelitiedon olla täydellisesti hallussa vai voiko sen oppia matkan varrella?

”Suomessa on ehkä viisi ammattimaista kitarateknikkoa, ja he ovat teknisesti hyvin eri tasoilla. Yksi osaa huoltaa vahvistimen alusta loppuun, toinen ei edes uskalla avata sitä. Kaikki ovat erilaisia persoonia ja heille on omat paikkansa. Oma tapani oli ottaa tekninen puoli niin hyvin haltuun, ettei kellekään tulisi mitään nokankoputtamista. Opin henkisen puolen vasta paljon myöhemmin. Menin aika pitkälle tekniikka edellä: en ollut maailman huomaavaisin ja mukavin, mutta mulla oli niin kova draivi tehdä keikka kunnolla, ettei jäänyt mitään epäonnistumisen riskiä.”

Miten itse opit ne?

”Luin kaiken aiheeseen liittyvän, mitä kirjastosta löytyi, ja tilasin Amazonista kaikki mahdolliset kirjat. Juttelin kollegojen kanssa, katselin videoita ja tarkkailin keikoilla, miten isot ulkomaiset bändit toimivat. Nyt olen pyrkinyt jakamaan tätä tietoa Backstage-verkkolehdessä ja Keikkapäivä-kirjassani, ettei jokaisen tarvitsisi oppia kaikkea kantapään kautta. Olen pyrkinyt kaapimaan informaatiosta kermat päältä: sivuuttamaan turhan jargonin ja ottamaan sen tiedon, mikä on käyttökelpoista keikoilla.”

Mitä ovat muusikkojen yleisimmät mokat keikoilla teknikon näkökulmasta?

”Ei olla valmiita, kun pitäisi mennä lavalle. Olkaa ajoissa paikalla ja kasatkaa kamat valmiiksi salin puolella. Vaikka ei olisi kuin yksi kitara ja vahvistin, kytkekää kaikki johdot kiinni ja testatkaa, että kaikki toimii. Sähköä saa vaikka baaritiskiltä. Clas Ohlsonilta voi ostaa kuormaliinoja, sträpätkää niillä kaappi ja nuppi yhteen, että sen saa yhdessä köntissä lavalle. Kun tulee soundcheckin aika, kamat viedään nopeasti kerralla salin lattialta lavalle, eikä tarvitse kuin laittaa piuhat kiinni, niin soitto soi. Kassien ja rotsien paikka ei ole lavalla. Lämppäri ei ripusta pääbändin ständeihin mitään marimekkokasseja ja hippihuiveja. Lava ei ole mikään narikka.”

”Sama pätee toiseen suuntaan keikan jälkeen. Lavalla ei pureta mitään. Rumpali ei ala pyöritellä symbaaleja irti telineistään vaan kaikki viedään lavalta kokonaisina, tarvittaessa vaikka pihalle asti. Olen nähnyt jenkeissä lämppäribändejä, jotka kasaavat ja purkavat kamansa parissa minuutissa. Bändi tulee, vetää energisen keikan ja on omassa autossaan pitämässä kemuja siinä vaiheessa, kun suomalaiset tyypit olisivat vasta takahuoneessa pyyhkimässä hikeään. Usein niillä bändeillä on myös paljon keikkoja. Kilpailu on niin kovaa, että asenteen on pakko olla kohdallaan. Täytyy olla nöyryyttä. Keikan jälkeen ei voi jäädä paistattelemaan menestystään takahuoneeseen, ellei ole palkannut ammattilaisia hoitamaan muita hommia.”

Entä henkisellä puolella?

”Ego pitäisi jättää kotiin. Ego ei tarkoita kusipäisyyttä vaan ihmisen omaa valheellista käsitystä itsestään. Se saa polttoainetta menneestä tai tulevasta, mikä vääristää todellisuutta: menneisyys on usein valheellisia muistikuvia ja tulevaisuus fiktiivistä tulevaisuutta. Jos eilen oli keikka Tavastialla ja tänään mennään Ypäjälle, on väärä lähestymistapa mennä sinne rotsi auki edellisen illan hybris tuoreessa muistissa ja vittuilla, että ei täällä landella osata kuitenkaan mitään. Kun ollaan oikeasti läsnä, ego ei ole paikalla.”

Jos bändi haluaa päästä lämmittelemään isompia yhtyeitä, miten asiaa kannattaa edistää? Tähän blogiin olet kiteyttänyt, miten asioita ei pidä tehdä, mutta jos ajatellaan positiivisen kautta?

”Kun haette lämppäriksi, miettikää mikä motiivi pääbändillä on ottaa teidät mukaan. Yksi syy on kulujen jakaminen. Usein puhutaan kynnysrahasta, joka lämppärin täytyy maksaa päästäkseen rundille. Se ei ole kynnysraha vaan osuus kiertueen kuluista. Pääbändi maksaa bussin, PA:n ja valojen vuokran. Ellei niitä kuluja saa jaettua, kiertuetta ei välttämättä voi toteuttaa. Toinen syy on se, että lämppärin halutaan tuovan lisää jengiä keikoille. Jos rundi on loppuunmyyty, lämppäriä ei välttämättä oteta ollenkaan. Kolmas syy on se, että lämppärin avulla ihmiset saadaan ajoissa sisään keikkapaikalle. Jos keikalla on vain pääbändi ja sen ilmoitetaan aloittavan kello 22, kaikki tulevat paikalle samaan aikaan ja syntyy ruuhka. Bändillä on kitarat vireessä, juomat kylminä ja soittajat ovat latautuneet keikan alkuun, mutta he joutuvat odottamaan puoli tuntia, koska jengi jonottaa vielä ulkona.”

Miten bändi saa lämmittelykeikoista parhaan hyödyn irti?

”Jos käy niin hyvä flaksi, että pääsee lämmittelybändiksi jollekin kiertueelle, se ei ole tähteyden kliimaksi vaan alku. Sama asia kuin levytyssopimuksen saaminen: se tarkoittaa sitä, että nyt täytyy ruveta tekemään kovempaa duunia kuin koskaan elämässään. Tehkää kaikkenne, että saatte frendejänne paikalle. Mitä enemmän yleisössä näkyy lämppäribändin paitoja jengin päällä, sitä parempi. Esimerkiksi Merimaa Tavastialla ottaa aina lämppäriksi lupaavia bändejä ja käy katsomassa niiden keikat. Jos on hyvä meininki, ensi kerralla on mahdollista päästä omalle keikalle. Kukaan ei halua jäädä ikuiseksi lämppäriksi, mutta on bändistä itsestään kiinni, onko se valmis siihen seuraavaan steppiin.”

Mitä suomalaiset keikkapaikat voisivat tehdä, jotta bändeillä olisi paremmat edellytykset tarjota yleisölle hyvä live-elämys?

”Tervehtiä, jeesata ja palvella – kohdella kaikkia ihmisinä. Näyttää, missä ovat takatilat, mistä mennään lavalle ja missä ovat pyyhkeet. Käydä raideri läpi heti eikä vältellä sitä. Hyvä tapa on myös tulla moikkaamaan vielä ennen keikkaa ja kysyä, onko kaikki hyvin. Samoin keikan jälkeen hoidetaan heti settlement, lopuksi kiitetään ja hyvästellään.”

”Heitän vertauksen: jos frendi tulisi majailemaan sun kämpillesi ja lähtisit itse duuniin, miten toimisit? Näyttäisit, että tässä on jääkaappi, ota mitä haluat. Tuolla on kylppäri, jos haluat käydä suihkussa, ja pyyhkeitä löytyy kaapista. Tässä on vielä netin salasana. Ota iisisti ja viihdy, mä lähden nyt duuniin. Ellen isäntänä toimisi näin, mun frendilläni olisi vain epävarma olo koko päivän, kun hän ei tietäisi, mihin saa koskea ja mistä löytyy mitäkin.”

Bändin asenteellakin on varmasti osuutta asiaan.

”Ensivaikutelma ei ole paras mahdollinen, jos bändi on juuri polttanut pakussa pilveä ennen keikkapaikalle tulemista eikä uskalla ottaa keneenkään katsekontaktia ja menee suoraan perimmäiseen nurkkaan lymyilemään. Keikkapaikalle mennään selkä suorana ja moikataan paikallista henkilökuntaa. Se ego jätetään pois eli ei sanota, että oltiin muuten eilen Tavastialla. Helposti heti kärkeen voi tulla ongelmia, jos bändi tulee paikalle väsyneenä kännissä ja alkaa starailla, kun taas henkilökunta voi olla valmiiksi vittuuntuneena krapulassa.”

Entä jos klubin tai ravintolan henkilökunta ottaa bändin tylysti vastaan? Miten kommunikoida kyynisen, leipääntyneen talon teknikon kanssa, jos hän katsoo itselleen vierasta bändiä nenänvartta pitkin?

”Älä ole moksiskaan. Jos lapsi kiukuttelee tarpeeksi kauan, hän saa vanhemmassaan riivaajan heräämään ja ne riivaajat alkavat riidellä keskenään. Jos sen talon teknikon, portsarin tai paikan omistajan vittuilun antaa resonoida ja vastaa tuleen tulella, riita on valmis. Jos se riivaaja hänen sisällään ei saa bensaa liekkeihin, kukaan ei jaksa räyhätä yksin loputtomiin. Älä siis anna sille polttoainetta: älä ala näsäviisaaksi, vittuile takaisin tai heittäydy poikkiteloin. Samalla lailla tilanteet loppuvat nakkikioskin jonossakin.”

Jos jokin asia keikkapaikalla ei toimi tai esimerkiksi raiderin vaatimuksia ei ole toteutettu, miten kannattaa antaa palautetta paikan päällä?

”Ensin mennään komentoketjussa siihen henkilöön, joka on tehnyt sopimuksen keikkapaikan kanssa. Hän voi olla bändin rumpali, kiertuemanageri tai keikkamyyjä. Jos jokin asia on vituillaan, en mene itse teknikkona räksyttämään vaan menen kertomaan sen kiertuemanagerille kuin lapsi äidille. Hän ottaa sitten yhteyttä myös komentoketjun ylimpään eli paikan pomoon, joka lähtee neuvomaan sitten alaspäin. Ei siis pidä toimia niin, että jengi paikan päällä räksyttää toisilleen eivätkä pomot tiedä asiasta mitään.”

”Raideri on osa sopimusta. Joko siinä lukee asioita tai ei lue. Jos ei lue, ei ole oikeutta vaatiakaan mitään. Sitä voi toki ystävällisesti pyytää ihmisenä ihmiseltä: ‘Anteeksi, mulla on jano eikä raiderissa näköjään ole kuin bisseä. Olisikohan mahdollista saada pari vissypulloa?’ Yleensä se järjestyy. Sopimus velvoittaa osapuolia toimimaan sisältönsä mukaisesti. Varsinkin festareille raideri on se osa sopimuksesta, jota pidetään välttämättömänä pahana. Ne yrittävät usein luistaa kaikesta parhaansa mukaan ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Sekä hospitality- että tekniikkaraiderissa voidaan ajatella, että vaikka tämä nyt olisi vähän sinnepäin, kyllä se kuitenkin kelpaa. Raiderihan ei periaatteessa ole mitään muuta kuin keikkaliksan jatke: bändi voisi hoitaa siinä luetellut asiat itsekin, mutta on helpompaa, että keikkapaikka järjestää paikan päälle ne edellytykset, joiden avulla keikka saadaan tehtyä.”

Mitä Keikkapäivä-kirjastasi voi oppia?

”Kirja ei tarjoa pikaniksejä siihen, miten tullaan teknikoksi, vaan sen tarkoitus on avata silmiä, jos haluaa tietää, mitä keikkapäivän aikana tapahtuu. Se on työhönperehdyttämisopas, jossa kerrotaan kaikki päivän tapahtumat mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Se myös kertoo eri ihmisten duunista kiertueilla, miten detaljoidusti he näitä asioita ajattelevat. Kirjassa puhutaan myös kiertuekuplasta ja siitä, miten artisti heittää aivot narikkaan. Ne ovat ilmiöitä, joita tien päällä tapahtuu. Kirjan lukeminen auttaa ymmärtämään kiertue-elämän kokonaisuuden.”

Kirjassa kierretään Eurooppaa suositun bändin mukana, matkustetaan nightlinerilla ja henkilökuntaa on enemmän kuin bändissä jäseniä. Mitä pakettiautolla ilman teknikkoja keikkaileva bändi voi saada siitä irti?

”Kaikki kirjan lainalaisuudet pätevät myös pakurundeihin. Sieltä voi poimia juttuja, jotka itse kukin voi tehdä ilmaiseksi missä tahansa olosuhteissa. Kirja on tehty myös soittajalle, vaikka siinä ei neuvota artistia kertaakaan. Siitä voi lukea, mitä joku palkattu ammattilainen tekee soittajan hyväksi, mutta myös soveltaa, mitä niistä asioista voisi tehdä itse. Keikkaa odotellessa joku voi ottaa vastuulleen kysyä, missä ovat pyyhkeet ja vesipullot, ettei niitä tarvitse lähteä etsimään minuuttia ennen lavalle menemistä.”

Kirjassa korostetaan ennen kaikkea rutiinin merkitystä. Niitä oppeja voi soveltaa riippumatta siitä, millä tasolla bändi toimii.

”Nimenomaan. Jos punkbändi lähtee pakurundille ja tarkoitus on dokata joka ilta, on parempi sopia etukäteen, kuka käy Alkossa eikä murehtia sitä jälkikäteen, kun kaupat ovat menneet kiinni. ‘Sun vuoro on käydä tänään viinakaupassa, niin meillä on illalla kastiketta!’”

”Toistuvuus on se asia, jolla bändi pystyy toteuttamaan ammattimaisen show’n riippumatta päivästä, paikasta ja ajasta. Joku voi olla kipeänä ja jollain voi olla huono päivä. Silti on niin voimakas rutiini, että pystyy vetämään keikan, josta kaikki lipun ostaneet diggaavat ja kokevat saaneensa rahoilleen vastinetta. Rutiinin idea on poistaa heittelyä. Kaikki tietävät bändejä, joiden keikat ovat epätasaisia: välillä hyviä, välillä ihan paskoja. Se kertoo rutiinin puutteesta. Ei ole hiffattu, miten asiat voisi tehdä niin, että ne toistuvat samanlaisina illasta toiseen.”

Kirjoittanut Janne Flinkkilä

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn

Jätä kommentti