Vipuvoimaa

Musiikin tekemisestä: Sami Albert Hynninen

Sami Albert Hynninen a.k.a Albert Witchfinder nousi tietoisuuteen Reverend Bizarren laulaja-basistina. Nykyään Tähtiportti, Opium Warlords ja Spiritus Mortis -kuvioissa vaikuttava muusikko kertoo seuraavassa syntyjä syviä musiikin tekemisestä, sanoittamisesta ja äänittämisestä.

Ensimmäiset yritykset tallentaa ääntä – kasetille – alkoivat vuonna 1984, ystäväni Mikko Rouhiaisen kanssa. Olimme 8-vuotiaita ja yhtyeen nimi oli aluksi Stop Pop ja sitten W.A.S.P.:n kuulemisen jälkeen S.O.P.O. tai SOPO. Itse en osannut soittaa, vaan keskityin lähinnä rämpyttelemään vapaita kieliä kitarasta ja huutamaan ja laulamaan. Mikolla oli jo tuolloin musiikillista lahjakkuutta ja hän osasi soittaa, osittain omatekoisia, rumpujaan hyvin. Minun lahjakkuuteni ilmeni konseptuaalisella tasolla. Keksin biisien nimiä ja kasettien kansia jatkuvalla syötöllä. Kun SOPO-hommat päättyivät, tein muutamia vuosia biisejä mielessäni mielikuvitusyhtyeille, joita sisäisessä, vaihtoehtoisessa todellisuudessani oli lukuisia. Jokainen biisi oli eräänlainen kertalaaki, eli en enää ikinä palannut siihen. Tein tällaisia biisejä varmaan satoja. Se oli hyvää harjoitusta jatkoa ajatellen.

Suunnittelin kyllä koko ajan kaikenlaisia bändihommia, mutta vasta joskus vuoden 1991 nurkilla olin ensimmäisessä oikeassa yhtyeessä. Se oli lohjalainen death metal -yhtye Punisment, siis todellakin ilman h-kirjainta. Siinä olin laulajana jonkin aikaa. Sitten vuonna 1992 perustin KLV:n Pohjosen Jarin kanssa ja sitä teimmekin aina vuoteen 1998 asti. Alkuun tyylinä oli noisecore ja jonkinlainen avantgarde rock. Vuonna 1994 biisit alkoivat muuttua monimutkaisemmiksi, joskin noisea ja hc-biisejäkin oli yhä mukana. Lopulta KLV oli jonkinlaista gotiikan ja doomin marinoimaa progea.

Reverend Bizarre syntyi vuonna 1994, KLV:n sivuprojektiksi minulle. Halusin kaiken kokeellisuuden ja crossoverin sivuun täysin tiettyyn musiikilliseen traditioon – eli silloin aikamoista hiljaiseloa eläneeseen doom metalliin – perustuvan yhtyeen, jossa alkuidean mukaan ei olisi ollut juuri mitään ”omaa”. Todellisuudessa toki jo se idea mikä minulla oli doomista, jota kukaan tietämäni henkilö ei kuunnellut tai tuntenut, oli omani.

8-vuotiaasta asti unelmoin albumin tekemisestä. Minua kiinnosti alusta asti kokonainen pitkäsoitto yksittäisten biisien sijaan ja tällä mielellä myös musiikkia kuuntelin; matkana johonkin toiseen todellisuuteen. Musiikin tallentaminen oli minulle se juttu, ei mahdollisten keikkojen soittaminen. Näin on yhä. Haluan tehdä tallenteita, joista sitten tehdään lukuisia kopioita, jotka leviävät maailmalle ja joita minulle tuntemattomat ihmiset kuuntelevat, mieluiten yksin, oman mielensä maisemissa liikkuen.

Miten biisisi yleensä syntyvät ja mitä instrumenttia käytät säveltämiseen?

Ei ole mitään yhtä tapaa millä biisit syntyvät, mutta voin kertoa miten ne eivät synny; en koskaan tietoisesti istu alas säveltämään instrumentin kanssa. Kaikki musiikki tulee minulle jostain. Mitä tämä jokin on, on auki spekulaatioille, mutta itseäni ei enää oikeastaan edes kiinnosta todistella kenellekään olenko yhteydessä johonkin ”toiseen maailmaan”, vai tuleeko kaikki vain vuorovaikutuksesta itseäni ympäröivän ns. reaalimaailman ja oman sisäisen maailmani välillä. En myöskään voi sanoa, että kuulisin musiikin sisälläni. Se on aistillisena kokemuksensa laajempi asia. Musiikki yksinkertaisesti yhtäkkiä ON tietoisuudessani.

Periaatteessa mikä tahansa asia tai esine tai tilanne voi synnyttää musiikkia minussa. Voin ”kuulla” puun, tai kaiteen, tai katukivetyksen, tai tietyn sanan tai lauseen tai värin, tai ihmisen tai eläimen, puhumattakaan tunteista tai tilanteista. Tavallaan tämä aistireaktio on eräänlainen vamma, mutta se ei välttämättä silti aina ole se asia mikä synnyttää uuden kappaleen, tai kappaleen osan, mielessäni. Se voi olla se, mutta on muitakin tapoja; välähdyksenomaisia havahtumisia uuden materiaalin saapumiseen, tai vaihtoehtoisesti jonkin teeman tai rytmin hidasta kehittelyä mielessä. Myös instrumentti itsessään voi synnyttää musiikkia, vaikka en varsinaisesti osaisi sitä edes soittaa.

On olemassa säveltäjiä jotka eivät omaa kovinkaan laajaa musiikillista sivistystä, ja ovat juuri siksi luoneet jotain täysin uutta ja merkittävää. Itse kuulun siihen toiseen ryhmään, syntymästään uteliaita biisintekijöitä, joille musiikin harrastamisen tausta tuo vivahteita omiin töihin.

Kun uusi sävellys tai osio tulee minuun, alan usein hyräillä sitä, tai jos olen julkisella paikalla, yritän muutoin painaa sen mieleeni. Hyvin harvoin kotoa poissa ollessa olen tilassa tai tilanteessa missä käsillä on instrumentteja. Kun sitten saan käsiini kitaran tai basson, soittelen uutta materiaalia kunnes se on lihasmuistissa. Osa sävellyksistä tulee ensin rytmeinä. Sävellän siis joskus ensin rumpuosuuksia ja ehkä vasta vuosien jälkeen muita kerroksia. Muutenkin osa biiseistä syntyy miltei hetkessä kokonaan valmiina ja toiset elävät muistissani ja mielessäni jopa parikymmentä vuotta ennen lopullisen muodon saavuttamista.

Yleisesti ottaen säveltäminen on minulle hyvin helppoa, tai peräti täysin vaivatonta ja itsestään muodostuvaa. Myöskin sovitus ja saundimaailma ovat yleensä samalla tavalla miltei valmiina mielessäni. Aistin uutta musiikkia, tai variaatioita ja lainauksia olemassa olevasta musiikista – koska populaarimusiikki on usein yhteydessä jo olemassa olevaan – päivittäin, sisäisesti. Koska muistini on rajallinen, ja sitä asuttaa jo toistakymmentä albumia, annan nykyisin suurimman osan materiaalista painua unholaan. Minulla riittää tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi jo nyt hallussa olevan aineiston parissa.

Toisin kuin monet muut, en sävellä mitään ylimääräistä, eli kaikki päätyy aina levylle. En myöskään tee studiossa erilaisia versioita, vaan suoraan sen lopullisen.

Olen aina kuunnellut musiikkia laajalti… rokkia, poppia, heviä, iskelmää, vaihtoehtomusiikkia, kokeellista nykymusiikkia, klassista, ja äärimmäisiä alalajeja joka suunnalta. Totta kai myös tästä kaikesta on tullut lukuisia elementtejä työkalupakkiini säveltäjänä, sovittajana ja soittajana. On olemassa säveltäjiä jotka eivät omaa kovinkaan laajaa musiikillista sivistystä, ja ovat juuri siksi luoneet jotain täysin uutta ja merkittävää. Itse kuulun siihen toiseen ryhmään, syntymästään uteliaita biisintekijöitä, joille musiikin harrastamisen tausta tuo vivahteita omiin töihin. Mitä tulee musiikin teoriaan, en tunne sitä oikeastaan lainkaan. Puhun siis musiikin kuuntelusta ja tyylilajien historian ja tekijöiden tuotannon, työskentelytapojen, ja persoonallisuuksien tuntemuksesta.

Luonnollisesti myös yhtyeelle ominaisen musiikillisen tyylilajin historia, silloin kun sellainen selkeästi on olemassa, määrittää sävellyksiä ja tässä edellä mainittu perehtyneisyys voi olla avuksi. Tällainen tradition tuntemus ja ylläpitäminen oli Reverend Bizarressa keskeistä ja minulla olikin aika tarkka käsitys siitä mitä doom metal on ja mitä se ei ole. Toki olin tämän kuvan itse muodostanut, kuten jo aiemmin mainitsin, ja se varmasti erosi joidenkin muiden käsityksistä, mutta todellisuudessa kovin moni ei ollut edes tietoinen koko tyylilajista. Samalla tavalla kiinnostus goottirokkiin vaikutti jossain määrin The Candles Burning Bluelle tekemiini muutamaan biisiin. Etenkin Someone is Here on miltei pastissinomainen tiivistelmä koko genren pääpartikkeleista. Taas niin kuin itse sen hahmotin.

Entä sanat; mistä saat inspiraatiosi ja syntyykö tekstisi parhaiten jossain mielentilassa tai paikassa?

Sanoituksetkin syntyvät yhteydessä maailmaan ja toisiin maailmoihin ja kaikkeen ympärilläni ja sisälläni. Yleensä saan lyhyitä pätkiä tai ideoita ja kirjoitan niitä ylös ja ajan kuluessa niistä rakentuu yhdistelmiä ja kokonaisia tekstejä, mutta on myös monia sanoituksia jotka ovat tulleet varsin kokonaisina, poikkeuksellisessa haltioitumisen ja inspiraation tilassa. Tämäkin on miltei automaattista toimintaa, eikä vastaa monien ammattisanoittajien rutiineja. En siis varsinaisesti keksi mitään, vaan merkitsen vain ylös lauseita ja säkeitä, joita yht’äkkisesti ”näen” tai ”kuulen” sisälläni varsin valmiina tekstinä. Tähänkään prosessiin en ainakaan enää pyri löytämään mitään mystisiä lähtökohtia. Aivoni vain toimivat näin. Enkä luultavasti edes kykenisi väkisin vääntämään omaa, tai kenenkään muunkaan vaatimustasoa vastaavaa tekstiä, jos joku minut siihen haastaisi. Ainakaan en näe mitään mieltä sellaisessa työtavassa. Mieluummin odotan, että ns. ”luonnollinen” materiaali tulee luokseni. Toki sitten tekstien kasaamisessa ja muokkaamisessa käytän jonkinlaista osaamistani ja myös tietynlaista lukeneisuuttani hyväksi, jotta saan kieliasun, ja rytmiikan ja soinnin toivotunlaiseksi.

Perusohje on kirjoittaa KAIKKI ideat muistiin; surkeimmatkin, häpeää synnyttävät ruiskaukset. Kasasta paskaa voi uuttaa muutaman hipun kultaa.

Hyviä esimerkkejä teksteistä, jotka omana aikanaan syntyivät miltei tai täysin valmiina, yhdeltä istumalta, ovat Eternal Forest, Anywhere Out of This World, tai useimmat Tähtiportin toisen ja tulevan kolmannen albumin tekstit. Saadessani kynän ja paperin käsiini nämä tekstit vain valuivat paperille. Pienissä pätkissä taas syntyivät esimerkiksi Azrael Risingin useimmat lyriikat tai Spiritus Mortiksen uuden albumin abstraktimmat tekstit.

Joskus jotkut lauseet odottavat vuosia ennen kuin löytävät kotinsa. Kirjoittaessani proosarunoutta olen taas miltei sivustaseuraajana, kun teksti pulppuaa ulos minusta. Biisien sanat vaativat tiukempaa struktuuria ja ovat siksi haastavampia toteuttaa. Mutta tässäkin kyse on siitä, että puhdas muoto tulee mieleeni. Mistä ikinä sitten tuleekin. Perusohje on kirjoittaa KAIKKI ideat muistiin; surkeimmatkin, häpeää synnyttävät ruiskaukset. Kasasta paskaa voi uuttaa muutaman hipun kultaa. Tekstin tekemisen prosessi ei ole mikään helppo homma. Se vaatii sietokykyä oman vajavaisuutensa tiedostamiseen. Mutta kun kaiken turhautumisen ja kamppailun jaksaa käydä läpi, voi lopputulos tuottaa suurta iloa. Minulle ei ole mitään tiettyjä inspiroivia tiloja tai tunteita ja tuntemuksia. Olen aina aika äärimmäisissä tiloissa. Selvää on, ettei vakavassa masennustilassa synny yhtään mitään. Silloin olen käytännössä kuollut.

Nautin suuresti tekstuaalisten viittauksien ja erilaisten referenssien käytöstä ja ajatuksesta, että joskus joku jossain huomaa jonkun niistä. Kerään erilaisia minua innostavia lainauksia muistikirjaani. Niiden avulla sidon omien ajatusteni konteksteja ulkopuolisiin, jo olemassa oleviin jaettuihin konteksteihin. Joskus en edes käytä lainausta suoraan, vaan se vain inspiroi jonkin uuden ajatuksen. Tällaiset elementit ulottuvat jostain Oscar Wilden pateettisesta säkeestä kuppaisimpaan mainokseen. Sekoitan mielelläni yleväksi ja hienostuneeksi ja hiukan alhaisemmaksi ja rappeutuneemmaksi kokemiani elementtejä.

Suomenkielisessä lyriikassani on usein vahva yhteys 1920 – 1950 -lukujen suomen kieleen, niin alkuperäisessä kirjallisuudessa ja puhutussa kielessä, kuin sen aikaisissa käännöksissäkin. Tuon ajan kielikuvat, sanasto ja rytmiikka ovat kiehtoneet minua aina. Sellaiset nimet kuin Topo Leistelä, Olli, Aapeli ja Sakari Pälsi, tai Pekka Puupään luoja Fogeli loistavat tällä alueella! Johtuen suomenkielisten tekstieni yhteyksistä vanhaan suomalaiseen populaarikulttuuriin, myös lapsuuteni aikaiseen materiaaliin ja julkaisuihin kuten Ratto, Jermu ja Hymy, eivät ne täysin aukeaisi käännettyinä muihin kieliin.

Osittain nämä populaarit viittaukset ovat sarkasmia, mutta minulle on ominaista aito viehtymys menneeseen aikaan, lapsuusvuosiin, ja myös aikaan ennen syntymääni. Kai olen aina katsonut menneeseen, siinä missä myös tulevaan ja toisiin ulottuvuuksiin. Nykyaika on useimmiten tuntunut tympeältä. Paradoksaalista on, että nykyajan muuttuessa menneisyydeksi, se näyttäytyy kauniimpana. Kaunein elämäni ajanjakso oli 1976 – 1985. Sinne kaipaan suuresti ja siitä nautin jo silloin aikoinaan.

En ole koskaan avannut tai selittänyt viittausmaailmojani tai symboliikkaani ja suurin osa arvoituksista on yhä kuulijoiden ratkaisematta. Tällaiseen viittausten maailmaan minua ovat varmasti opettaneet omat esikuvani kuten Godflesh, The Sisters of Mercy, Morrissey tai The Cure. Miksei tavallaan myös huomattavasti ilmeisempi Iron Maiden jo joskus lapsena.
Tekstini ovat siis jäänteitä postmodernismin ajoista. Synnyin keskelle tätä aikaa ja se on ollut mukanani lapsesta saakka. Olen aina ollut sarkastinen ja ironinen, ja nykyisin muodissa oleva ”autenttisuus” ja ”rehellisyys” ovat minulle lähinnä henkistä laiskuutta ja latteutta. Tosin, kun sitten teen tekstin, jossa ei ole ironiaa tai piikkejä mihinkään suuntaan, liikutun itsekin siitä valtavasti yrittäessäni tallentaa sitä laulullisesti. Tällaisissa ”puhtaissa teksteissä” on siis kaiken ironian ja tiedostavuuden keskellä enemmän voimaa, kuin jos kaikki tekstini olisivat hyvin suoria ja avoimia. Taas voin mainita esimerkkinä Anywhere Out of This Worldin tekstin, tai vaikkapa tuoreemman World of No Lightin.

Miten olet tottunut työskentelemään studiossa, ja toteutatko esim. jotain tiettyä kaavaa, mielentilaa tai ajankohtaa, jolloin on paras työskennellä?

Minun projektieni budjetit eivät suo sitä ylellisyyttä, että voisin tottua mihinkään, tai odotella sopivia ajankohtia. Kun sessiot on buukattu, niihin mennään, oli tunnelma tai tila mikä tahansa. Tulosta täytyy myös tulla, eli studiossa ei käydä kääntymässä ja kokeilemassa syntyisikö jotain, vaan jokainen tunti käytetään tarkkaan siihen, että prosessi edistyy. Toki joitain haastavia kohtia saa jumittaa jonkun aikaa ennen kuin kaikki osuu kohdalleen. Yleensä kuitenkin ei tarvita kuin yksi tai kaksi ottoa.

Kaiken tämän mahdollistaa se, että olen hyvin järjestelmällinen ja valmistautunut kaikissa tuotannoissani. Biisit ovat tarkasti sävellettyjä ja sovitettuja kaikkia instrumentteja myöten. Joihinkin kohtiin jätän tarkoituksella tilaa improvisaatiolle, joka on aina ollut tärkeä osa musiikintekoa ja soittamista minulle – ja myös yhteydessä ”kykyyn” aistia ympäröiviä ja sisäisiä asioita ääninä – mutta nämäkin osiot ovat merkattuina biisirakenteisiin. Nuotteja en osaa kirjoittaa enkä lukea, joten kaikki on muistini ja rakennekaavioiden varassa.

Kun sessiot on buukattu, niihin mennään, oli tunnelma tai tila mikä tahansa. Tulosta täytyy myös tulla, eli studiossa ei käydä kääntymässä ja kokeilemassa syntyisikö jotain, vaan jokainen tunti käytetään tarkkaan siihen, että prosessi edistyy.

Löysän boheemisuuden sijaan metodini ovat kontrolloituja. Mutta mitään tiettyjä ajankohtia ei niissä ole ollut. Mieluiten aloitan suht aikaisin päivällä. Illemmalla ehtii jo tietynlainen masennus saavuttaa mielen. Joudun kuitenkin ottamaan tasan tarkkaan ne ajankohdat mitkä minulle on saatavilla. Ehkä joskus vielä olen tilanteessa missä saan itse vaikuttaa näihin asioihin ja esittää toiveita niiden suhteen. Toki Reverend Bizarren aikoina asiat olivat hiukan toisin. Studio oli buukattuna kuukaudeksi tai kuukaudeksi ja puoleksi, joten löysää oli enemmän. Silloinkin tosin omiin osuuksiini oli vain pari päivää aikaa, koska muut raidat veivät niin paljon aikaa. Eli aina olen saanut työskennellä kovan paineen alla. Tämä voi olla minulle parempikin, koska silloin joudun olemaan täydellisesti läsnä työn alla olevassa materiaalissa.

Työskentelen nopeasti ja hallitusti, mutta se ei tarkoita sitä, että tunnetasolla olisin jotenkin ”mekaaninen”. Pääsen laulujeni maailmaan milloin vain. Ehkä se on niin sanottua ammattitaitoa. Voin vajota tekstien maailmaan aina todellisella kokemisen tasolla, koska muistan ja aistin niin syvästi tekstien kuvaamat hetket ja tunnelmat.

Pitää vielä mainita sekin, että instrumentteja tallentaessa olen aina käyttänyt sitä kalustoa mikä saatavilla on. Pystyn löytämään halutut saundit mistä tahansa. Toki tämä vaatii huolellista esituotantoa.

Mitä neuvoja/vinkkejä voisit antaa sanojen tekemiseen, säveltämiseen ja studiotyöskentelyyn?

Minusta parasta olisi kirjoittaa ja säveltää siitä minkä tuntee ja mitä tuntee, sen sijaan, että etukäteen päättää haluavansa edustaa jotain tyylilajia ja sitten väkisin koettaa vääntää siihen sopivaa materiaalia. Tuollainen fuulaaminen kuultaa aina läpi. Itse jätän biiseihini jopa osioita ja elementtejä joista en musiikin kuuntelijana pidä. Teen näin siksi, että pyrin aina seuraamaan saamaani visiota niin täydellisesti kuin pystyn. Tähän en toki välttämättä rohkaise muita, mutta itse en koe voivani luottaa liikaa makuuni. Tietysti jokainen yhtye antaa omat rajansa. Se mikä toimii Opium Warlordsissa, ei toimi Azrael Risingissa tai Spiritus Mortiksessa, joilla on oma historia ja tyyli. Ehkä keskeisin neuvo olisi rohkeasti odottaa aistit auki ja hereillä sitä aitoa inspiraatiota sen sijaan, että lyö päätä seinään yrittäessään säveltää tai sanoittaa väkipakolla. Toki työmoraalia vaaditaan myös, eli en missään nimessä rohkaise ketään laiskotteluun. Tietyt osa-alueet biisien ja levyjen tekemisessä vaativat kovaa työtä.

Rock-musiikissa koetaan usein rehelliseksi ja uskottavaksi vain se, että laulaa kaljan juonnista, moottoripyöristä ja nussimisesta, ja siksi monet sellaisetkin, jotka eivät varsinaisesti inspiroidu näistä aihemaailmoista laulavat niistä. Vaaditaan rohkeutta siihen, että uskaltaa paljastaa todellisen minänsä, mutta se kannattaa.

Studiotyöskentelyssäkin pitäisi mennä aina täydellisesti biisien ehdoilla, eli uppoutua kunnolla niiden maailmoihin ja toteuttaa niitä ideoita mikä itse biiseissä on. Pitäisi siis unohtaa kaikki kaupalliset tai muut välilliset pakotteet! Ellei sitten musiikki nimenomaan ole ainoastaan väylä johonkin muuhun – rahaan, seksiin, maineeseen – mutta tällainen opportunistinen työskentely on omasta näkökulmastani katsottuna puhdasta huoraamista. On toki olemassa lukuisia musiikintekijöitä joiden musiikki on aika luontaisesti, vailla pahempaa huoraamista, kaupallisesti menestyvää ja osana valtavirtaa – esimerkiksi Iron Maiden tai edesmennyt David Bowie eivät varsinaisesti edusta mitään undergroundia – mutta puhun nyt musiikintekemisen prosessista jossa biisintekijän näkemys väännetään tietoisesti johonkin toiseen, vieraaseen muottiin, puhtaasti taloudellisista syistä. Kykenisin itsekin ruuvaamaan tiettyjä biisejäni muottiin ja estetiikkaan missä niiden menestys voisi olla ainakin hiukan suurempaa kuin mitä se nyt on, mutta en voi toimia tällä tavalla koskaan.

Itselleni saundillisesti keskeinen asia on, että albumi on aina dokumentti ajasta, tietyistä hetkistä. Tästä syystä en halua hoonata töitäni liian kliineiksi ja ”täydellisiksi”. Luontaisesti mukana oleva likaisuus vain parantaa lopputulosta, eikä täysin hajuton ja mauton musiikki kosketa minua lainkaan. Tietysti tässäkin voi huorata, eli tietoinen nekro-soundi tai lofi menee pelleilyn puolelle. Tarkoitan tällä sitä, että mennään kalliiseen studioon ja äänitetään kaikki siististi ja sitten saundia jälkikäteen tietoisesti huononnetaan ”uskottavuuden” vuoksi. Mielestäni kaikessa pitäisi pyrkiä luonnollisuuteen ja totuuteen poseerauksen ja feikkaamisen sijaan. Paradoksina tässä on se, että tuollaisen luonnollisuuden voi saavuttaa vain katsomalla sisäänpäin, eli paras neuvo olisi, ettei kuuntelisi muiden neuvoja, vaan toteuttaisi vain ja ainoastaan omaa näkemystään ja tietään. Tämä ei takaa menestystä millään sektorilla, mutta ainakin sen mukaan toimien kykenee elämään itsensä kanssa ns. taiteilijana vielä kuolinvuoteellakin.

Rock-musiikissa koetaan usein rehelliseksi ja uskottavaksi vain se, että laulaa kaljan juonnista, moottoripyöristä ja nussimisesta, ja siksi monet sellaisetkin, jotka eivät varsinaisesti inspiroidu näistä aihemaailmoista laulavat niistä. Vaaditaan rohkeutta siihen, että uskaltaa paljastaa todellisen minänsä, mutta se kannattaa. Aina. Jos todellinen minäsi sitten taas on kaljaa juova, moottoripyöräilevä nussija, voit olla tyytyväinen ainakin siitä, ettei rohkeutta tarvita ihan niin paljoa. Sinun maailmasi on jo hyvin edustettuna!

Vielä sen verran, että miten toimit kun luovuus tyrehtyy ja on ns. katkolla?

Toistaiseksi ei ole juuri ollut tällaisia tilanteita, eli aina on ollut pikemminkin liikaa materiaalia kannettavana. Oikeastaan salaa odotan sitä päivää tulevaksi, jolloin kaikki materiaali, mitä minulla juuri nyt on jo olemassa ajatuksen asteella, on tallennettuna, eikä uutta ehkä enää tule. Sitten saan levätä! Minähän en ole tässä bisneksessä mukana soittamisen ja laulamisen ilosta, vaan siksi, että sävellyksiä ja sanoituksia on olemassa ja koen, että ne ansaitsevat olemassaolon tässä kollektiivisessa maailmassa. Ja itse taas ansaitsen niistä eroon pääsemisen. Jos siis biisejä ei olisi olemassa lopettaisin hommat kokonaan, mutta tosiaan, jos luovuuteni tyrehtyisi huomenna, minulla riittäisi raakamateriaalia vähintään kymmeneksi vuodeksi. Toki sävellys-, sovitus- ja studiotyöhön mahtuu myös hetkittäisiä euforisia tiloja, jotka ovat miellyttävää plussaa, ja ihan nyt viime aikoina olen alkanut saada hiukan takaisin sitä innostusta, mitä minulla oli 80-luvulla ja 90-luvun alussa, eli odotan huomattavasti suuremmalla innolla tulevia projekteja kuin vielä pari vuotta silloin, jolloin taistelin vakavan loppuunpalamisen kanssa.

Mielestäni taiteilijan on aika heittää pensselit santaan jos ideoita ei tule. Homma on silloin ohi. Meillä on lukuisia säälittäviä esimerkkejä täysin epäinspiroituneista levyistä ja kirjoista ja elokuvista ja tauluista. Rahan vuoksi on vaan väännetty menemään.

No, sanoja tehdessä on joskus ollut niiden tekemiseen käytettävissä olevan ajan rajallisuuden muodostama pakkorako – muiden jäsenten asettamien aikataulujen vuoksi – mutta näissäkin tapauksissa on vain ollut pakko käydä odottamaan ideoita, niin helvetilliseltä kuin se voi tuntuakin kellon raksuttaessa vääjämättömästi taustalla. Eli silloinkaan en ole veren maku suussa käynyt tekstiä väkipakolla ulostamaan, vaan hyväksyn lyyrisen tyhjyyden olemassaolon. Neljännen Spiritus Mortis -albumin viivästymiseen vaikutti osittain loppuunpalamiseni ja lyyrisen lähteen tyrehtyminen. Myös Tähtiportin toisen albumin kohdalla oli aika hermoja raastavia hetkiä, kun aika alkoi käydä vähiin, eikä sanoituksia yksinkertaisesti ollut. No siitäkin selvittiin, kun kuin ihmeen kaupalla kirjoitin miltei koko albumin yhdessä ”valaistumisen” tilassa. Kun voimat ja vire ovat poissa pitäisi oikeasti antaa aikaa palautumiselle. Joskus sitä aikaa ei vaan juuri ole.
Myös levynkansia muille tehdessäni olen joutunut tiukkoihin paikkoihin ajallisesti. Kun esimerkiksi Jex Thothin kanteen on kokonaisuudessaan aikaa kolme viikkoa, on selvää, että ideoita on pakko alkaa ilmestyä aika pian, kun itse luonnosteluun ja piirtämiseenkin menisi normaalisti vastaava aika. Joskus täytyy mennä miltei mystiikan tasolle ja avata sisäisiä portteja, että pienemmälläkin idean poikasella on tilaa tulla kasvamaan mieleen. Mutta ei minulla siis ole sellaisia tiloja missä ideoita ei tule vaikkapa kuukauteen. Niitä tulee joka päivä, ja suurimman osan annan mennä vaan.

Mielestäni taiteilijan on aika heittää pensselit santaan jos ideoita ei tule. Homma on silloin ohi. Meillä on lukuisia säälittäviä esimerkkejä täysin epäinspiroituneista levyistä ja kirjoista ja elokuvista ja tauluista. Rahan vuoksi on vaan väännetty menemään.

Haastattelu: Mika Hankaniemi
Kuvat: Jarkko Pietarinen

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn

Jätä kommentti