Vipuvoimaa

Miten esiintymisjännityksestä kesytetään ystävä? Haastattelussa Samae Koskinen, Arto Tuunela ja Kirsi Ylijoki

Samae Koskinen
Samae Koskinen

Jokainen jännittää esiintymistä. Kun tämän tosiasian hyväksyy, sen kanssa voi tulla sinuiksi ja valjastaa jännityksen lataamaan esiintymiseen lisää energiaa. Silti jännittämiseen ei välttämättä ikinä totu. Pianovirtuoosi Arthur Rubinstein kutsui jännitystä ”hinnaksi, joka hänen oli ihanasta elämästään maksettava”.

Ratkaisevaa on esiintymisjännityksen laatu: onko se hyvää vai huonoa? Positiivinen esiintymisjännitys nostaa henkistä ja fyysistä virettä, sulkee ylimääräiset häiriötekijät mielestä ja auttaa keskittymään haastavaan tilanteeseen. Negatiivinen jännitys taas voi olla pahimmillaan halvaannuttavaa esiintymispelkoa.

Kuinka esiintymisjännityksen voi pitää kurissa niin, että sen voi valjastaa latausta lisääväksi energiaksi? Tähän kysymykseen lähdemme nyt hakemaan vastausta kolmelta artistilta, jotka kertovat kokemuksistaan uransa ajalta.

Samae Koskinen (s. 1978) aloitti musisoinnin indiebändi Sister Flo’n solistina. Sittemmin hän siirtyi suomenkielisen materiaalin pariin ja soolouralle. Koskinen on esiintynyt myös Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan yhtyeen basistina sekä Xysman kitaristina. Lukioikäisenä hän kärsi pahasta paniikkihäiriöstä ja sai vapautuksen esitelmien pitämisestä luokan edessä, mutta musiikin kautta hän on löytänyt itsestään luontevan esiintyjän.

Arto Tuunelalla (s. 1979) on takana vuosien ura Finnvoxin äänittäjänä sekä vaihtoehtorockia soittaneessa Major Label -bändissä. Kun hänen omaksi sooloprojektikseen luoma Pariisin kevät -yhtyeensä nousi yhtäkkiä studion kätköistä festivaalien päälavoille, se oli Tuunelalle esiintyjänä haastava kasvun paikka. Nykyisin Pariisin kevät on kasvanut kuusihenkiseksi yhtyeeksi, joka keikkailee säännöllisesti.

Kirsi Ylijoki (s. 1969) on kolmikon koulutetuin ammattiesiintyjä, sillä hän on Teatterikorkeakoulun kasvatti ja pitkän linjan näyttelijä. Vuonna 2010 Ylijoki perusti Cherry & the Vipers -yhtyeen, jonka kanssa hän haastoi itsensä lähtemällä ensimmäistä kertaa julkisesti yleisön eteen laulamaan. Näyttelijänä vuonna 1995 teatteritieteen maisteriksi valmistunut Ylijoki on ammattilainen mutta rocklaulajana amatööri. Tämä loikka ulos rutiinien suojelemalta mukavuusalueelta on kasvattanut häntä myös leipätyössään.

1. Miltä keikkaa ennen tuntuu?

Jokainen esiintyjä kokee jännityksen omalla tavallaan. Samae Koskinen kertoo, että keikkapäivänä tunnelma on odottava heti aamusta asti. Se tuntuu myös kehossa. Koskinen kertoo, että hän ei käy oksentamassa ennen keikkaa, kuten moni kollega tuntuu rutiininomaisesti tekevän, mutta muutoin vatsa kyllä toimii tavallista levottomammin.

”Se jännittynyt olo ei ole edelleenkään luonteva, mutta ajan mittaan siitä adrenaliinivirrasta on oppinut tykkäämään”, Koskinen sanoo.

Tärkeää on oppia hyväksymään, että odotuksen luoma tunne on osa omaa keikkaelämystä. Arto Tuunela sanoo haluavansa nauttia jännityksestä, koska se tarkoittaa myös keikkaan latautumista. Joskus hän saattaa jopa tietoisesti nostattaa sykettään ja adrenaliinitasoaan ennen keikkaa mielikuvaharjoittelulla: käymällä ajatuksissaan läpi, mitä pian tapahtuu. Se on hänelle työkalu, jolla hän luo itselleen positiivista, suoritustasoa parantavaa jännitystä.

”Mulla jännitys alkaa päivän alusta asti eikä niin, että kädet alkavat täristä varttia ennen keikkaa. Keikkapäivänä arkiset asiat tuntuvat yllättävän vaikeilta. Organisointikyky, joka mulla ei ole muutenkaan parasta a-luokkaa, tuntuu olevan kokonaan kateissa. Kun pitäisi ennen keikalle lähtemistä pakata kamat, sekin muodostuu yllättävän hankalaksi. Kaikki tämä kertoo siitä, että mieli keskittyy pelkästään siihen, mitä on edessä”, Tuunela kertoo.

Jokaisella yksilöllä jännitys näyttäytyy ulospäin eri tavalla. Joku saattaa vetäytyä tuppisuuksi, joku pälättää taukoamatta. Joku voi hassutella hermostuneesti, toinen olla ärtynyt. Pariisin kevään keikat ovat opettaneet Tuunelalle, että bändissä täytyy oppia tuntemaan, miten kukakin jännittää. Se on myös tärkeä osa kokoonpanon hitsautumisessa yhteen.

”Toisilta saatu tsemppaaminen ja hyvän hengen luonti on myös olennaista, jos vaikka itsellä sattuu olemaan huono päivä. Kun on tehnyt itse pari akustista soolokeikkaa, onkin yhtäkkiä havahtunut, että mulla ei ole ketään, ketä halailla ennen keikkaa.”

Kirsi Ylijoki on myös saanut kokea kollektiivisen jännityksen tiivistymisen ennen keikkoja. Heidän harrastelijabändillään esiintymistä odotetaan usein jossakin pienessä baarin takatilassa, keittiössä tai siivouskomerossa. Kun heidänkin yhtyeessään kaikki reagoivat jännitykseen vatsoillaan, edestakaisin vessaan ravaamisesta syntyy melkoinen trafiikki.

”Kun yksi käy oksentamassa, miettii että alkaako muakin kohta oksettaa”, Ylijoki naurahtaa.

Pari tuntia ennen esiintymistä Ylijokeen iskee yleensä tila, jota hän kutsuu ”keikkaa edeltäväksi koomaksi”. Hermostuneisuus muuttuu haukotteluksi. Jos sitä lamaannusta ei tule, hän on huolissaan: kenties esiintymislataus ei olekaan riittävän vahva.

”Se yhtäkkinen väsymys tarkoittaa sitä, että alitajunta säästää elimistön voimia. Sitten kun elimistö lopulta vapauttaa sen energian ja alitajunta siirtää mut esitysmodeen, koen mielettömän kutkuttavan jännityksen tunteen. Eikä sen tarvitse olla mikään minuutteja kestävä proseduuri vaan kymmenen sekunnin intensiivinen tila, että kohta mä menen tuonne.”

Opetus:

Hyväksy keikkaa edeltävä jännitys osana omaa keikkaelämystä. Vetäydy rauhassa omaan kuplaan nauttimaan adrenaliinihumalasta, joka virittää sinua antamaan pian yleisölle kaikkesi. ”Chase is better than the catch”, kuten edesmennyt Lemmy Kilmister lauloi. Anna yhdessä koetun keikkaa edeltävän jännityksen tunteen tiivistää bändikavereita toisiinsa.

Arto Tuunela
Arto Tuunela

2. Millä metodeilla pidät esiintymisjännityksen kurissa?

Kun hyväksyy sen, että positiivinen esiintymisjännitys on keskittymistä parantava ja latausta nostava voima, sitä voi ryhtyä hallitsemaan. Kaikki jännittävät tyylillään, joten jokaisen täytyy etsiä oma tapansa keskittymiseen ja virittäytymiseen. Seuraavaksi kolmikkomme kertoo, millaisia metodeja he ovat vuosien mittaan todenneet itselleen toimiviksi.

Samae Koskiselle on tärkeintä se, että hän saa olla ennen esiintymistä hetken aikaa yksin. Jos takahuoneessa on ylimääräisiä ihmisiä, heidän kanssaan kommunikointi syö aina omaa latausta. Soolokeikoilla rauhoittuminen ja esiintymiseen latautuminen alkaa jo automatkan aikana, kun ajaa yksin keikkapaikalle.

”Tykkään myös päästä rauhassa venuen tunnelmaan, ottaa aikani siellä ja ehkä vähän nuuhkia, millainen jengi on tulossa katsomaan. Tosin ei tähänkään ole yhtä oikeaa tietä: joku voi vain karauttaa autolla pihaan, nousta suoraan lavalle ja hoitaa hommat helvetin hyvin.”

Koskinen tunnustaa, että takavuosina hänellä oli jopa pakkoneuroosin omaisia keinoja, joilla hän yritti lääkitä esiintymisjännitystään.

”Luulen, etten ollut silloin muutenkaan parhaassa paikassa elämääni. Mun oli esimerkiksi pakko aina kävellä keikkapaikan ympäri ja sivellä hartiat kylmägeelillä ennen kuin menin lavalle. Enää en tarvitse tuollaisia vippaskonsteja, mutta käveleminen kyllä auttaa. Saa vähän happea eikä tule takahuonekuolemaa.”

Arto Tuunela kertoo, että aikoinaan hän halusi käydä aina lenkillä ennen keikkaa. Nykyisin hänellä ei ole mitään varsinaisia rituaaleja. Lähinnä hän yrittää juurtua omaan kehoonsa.

”Jos oman pikku hengitysharjoituksen ja jumpan laiminlyö, kroppa voi olla jumissa eikä sen vuoksi pääse tilanteen päälle. Äänenavaus, vähän hengitysharjoituksia, jotain mikä saa veren kiertämään. Pieni hiljentyminen itsekseen. Aika pienillä asioilla mä sen kuitenkin teen.”

Tuunela on oppinut myös, ettei kannata yrittää liikaa. Keikkaan virittäytyminen ei ole suorittamista vaan itsensä kuuntelemista.

”Jos panostaa liikaa siihen, että olisi optimaalinen keikkafiilis, luultavasti se menee päin vittua. Tärkeintä on tunnistaa oma fiilis ja edetä sen mukaan. Se vaatii herkkyyttä, jota ei kannata tuhota esimerkiksi juomalla kymmentä kaljaa ennen keikkaa.”

Tuunelan mukaan on tärkeää opetella erottamaan hyvä jännitys huonosta. Hyvä jännitys on latautumista, jonka taustalla on hyvä fiilis. Vire on oikealla tavalla herkkä. Huonoa jännitystä ei usein edes huomaa. Tunne ennen keikkaa voi olla petollisen huoleton.

”Yleensä se huono jännitys ilmenee lavalla yliyrittämisenä. Kroppa on jumissa, ei pysty rentoutumaan esiintymiseen, ja tuntuu, ettei vain lähde, vaikka tekisi mitä. Toisaalta nämä eivät ole mulle mitään yksinkertaisia asioita. Tosi huoleton olo ei aina tarkoita vääränlaista jännitystä vaan se voi myös tarkoittaa sitä, että on juuri oikealla tavalla itsevarma.”

Kirsi Ylijoki on oppinut näyttämöuransa aikana samat asiat itsensä kuuntelemisesta. Nuorempana hänen mielessään olivat vielä teatterikoulun opit. Hän kuvitteli, että jokaiseen esiintymiseen kuuluu valmistautua rankalla fyysisellä lämmittelyllä. Eniten jännitti, jos tunsi itsensä jotenkin viileäksi.

”Aina piti kamalasti hyppiä, punnertaa ja tehdä vatsalihaksia. Koin, että näyttämölle mennessä täytyi olla hirveän liipasinherkkä, oli rooli mikä tahansa. Silloin homma lähti kuitenkin helposti ylivirittyneeksi. Vasta myöhemmin opin, että joka rooli kantaa eri energiaa ja tunnekaarta. Toiset roolit vaativat yksinoloa tai kehon lämmittelyä. Toisissa taas voi käynnistyä ja rentoutua parhaiten länkyttämällä porukan kanssa roolivaatteet päällä.”

Ylijoki sanoo, että jännittävässä tilanteessa on helppo tottua turvautumaan johonkin tuttuun rutiiniin, esineeseen tai asiaan. Siinä on kuitenkin riskinsä. Hän varoittaa, että jos oman esiintymislatauksensa rakentaa aina saman mekanismin varaan, mitä tapahtuu sitten, kun jokin rikkoo sen rutiinin.

”Kannattaa vain kuunnella itseään ja kehoaan sen tilanteen ehdoilla, mihin on menossa. Tärkein keskittymisen väline on kuitenkin oma pää, ja se on aina mukana.”

Opetus:

Kuuntele itseäsi ja rutiineissa roikkumisen sijaan opi tunnistamaan keinot, joilla pääset kulloisessakin tilanteessa esiintymisvireeseen. Itsensä kuunteleminen on herkkä laji ja vaatii oman rauhan. Ota siis oma tilasi ennen keikkaa.

3. Mikä on suhteesi dopingiin?

Jotkut ovat ottaneet rutiiniksi tempaista yhden piiskaryypyn ennen lavalle menoa. Jotkut klassiset muusikot puolestaan käyttävät beetasalpaajia hillitäkseen käsiensä vapinaa. Millaisia kokemuksia artisteillamme on esiintymislatauksen luomisesta tai jännityksen turruttamisesta päihteiden avulla?

Kun Samae Koskinen on yhtyeensä keulakuvana, hänen vastuullaan on laulaja-kitaristin ja showmiehen tonttien lisäksi orkesterin johtaminen. Se vaatii aivan erilaista skarppaamista kuin rivimiehen rooli. Siksi hän ei halua nostaa vaikeustasoa entisestään päihteillä.

”Soolobändissäni tai aikoinaan Sister Flossa suhtauduin tähän asiaan pitkään niin ehdottomasti, etten juonut mitään ennen keikkaa. Joskus mulla oli tapana juoda puoli lasia valkkaria, mutta senkin jätin pois. Täysin selvin päin soittaminen on vain kivempaa. Siitä saa paljon enemmän irti.”

Tuunela sanoo samaa: esiintyessä tärkeintä on läsnäolo, ja myös yleisö aistii sen. Päihteiden ei kannata antaa tulla sen vuorovaikutuksen tielle. Hänestä tuntuu myös tärkeältä, että jälkeenpäin keikkakokemuksen muistaa itsekin mahdollisimman kirkkaana.

”Ei mulla silti ole mitään nollatoleranssia. Joskus voi tuntua siltä, että yksi nopea shotti ennen lavalle menoa voi olla ihan paikallaan, mutta en todellakaan välttämättä tarvitse sitä. Kannattaa pitää huoli, ettei siitä tule pakollista rutiinia.”

Kirsi Ylijoki sanoo, että näyttelijäntyössä olisi täysin mahdoton ajatus, että kukaan ottaisi ennen esitystä pisaraakaan alkoholia. Kun hän hyppäsi nelikymppisenä bänditouhujen pariin, keikoilla törmäsi toisenlaiseen kulttuuriin.

”Alkuun tuli sellainen teinifiilis, että onpa villiä, kun voi juoda kaljan tai siiderin ennen keikkaa! Joskus olen jopa jättänyt yhden turvajuoman lavan sivuun ja ajatellut, että jollen pääse tästä paniikista yli kahdessakymmenessä minuutissa, menen kitarasoolon aikana juomaan tuon siiderin. Rutiinia en kuitenkaan halua siitä ikinä tehdä. On vaarallinen ajatus, ettei pystyisi nousemaan lavalle täysin selvin päin.”

Opetus:

Kuuntele tässäkin itseäsi ja mieti, mitä haluat. Esiintymisen onnistumiseen ja omaan keikkaelämykseen vaikuttaa monta muuttujaa. Päihteidenkäyttö on niistä harvoja, joihin voit itse vaikuttaa. Jos siitä tulee rutiini, jota ilman et voi mennä lavalle, olet rakentanut itsellesi ansan. Mieti myös, mitä päihteillä lääkitset. Jos jännität kontrollin menettämistä, parantaako vai heikentääkö alkoholi sitä kontrollia?

4. Kun jännität, mitä jännität?

Jokainen tunnistaa itsessään esiintymisjännityksen oireet. Kuinka moni on pysähtynyt ajattelemaan, mitä pelkoja jännityksen takana on? Kun jännität, mitä jännität? Jos jännitys on kasvamassa lamaannuttavaksi peloksi, tuohon kysymykseen vastaaminen voi auttaa ratkaisemaan pelkoa aiheuttavan ongelman.

Samae Koskinen miettii hetken ja sanoo jännittävänsä kahta asiaa: itsensä häpäisemistä ja kontrollin menettämistä. Ensiksi mainittu on hänestä asioiden näkemistä negatiivisessa valossa.

”Kun oli jokin televisioesiintyminen, katsoin lavaa ja näin siinä alttarin epäonnistumiselle. Tuo on paikka, jossa mokaan kohta niin pahasti, että kaikki muistavat sen. Ikään kuin menisi teuraalle. Näkee vain ne kauheimmat vaihtoehdot.”

Häpeän tunteen pelkäämisestä voi kuitenkin Koskisen mielestä oppia jopa nauttimaan, kunhan löytää sen kääntöpuolen. Parasta on, että pelottavista tilanteista selviytyminen on joka käänteessä myös itsensä voittamista. Kontrollin menettämisen pelko on Koskisen mukaan erilainen tunne.

”Mä luulen, että kaikki esiintyjät ovat kontrollifriikkiä väkeä. Aina kun asiat eivät ole täysin omissa käsissä, iskee pelko. Samalla lailla kuin lentokoneessa, jossa antaa hetkeksi elämänsä toisen käsiin. Se kuskihan on voinut vetää edellisenä iltana Kanarialla hirveät kännit. Myös itsekontrollin menettämistä voi pelätä. Mitä jos mä otan vahingossa munan käteen ja rupean näyttelemään sitä, kun pitäisikin laulaa rakkauslaulu? Toisaalta sekin olisi todennäköisesti vain plussaa”, Koskinen sanoo ja nauraa.

Arto Tuunela tunnistaa myös kontrollifriikin itsessään, mutta hänellä pelko kontrollin menettämisestä tai totaalisesta romahtamisesta ei liity varsinaisesti keikkajännitykseen.

”Ne kauhukuvat voivat tulla vaikkapa unissa. Niitä keikkajännityksen ulkopuolisia pelkoja kaikki esiintyjät kokevat joskus aivan varmasti. Ennen keikkaa en jännitä varsinaisesti mitään, että entäs jos käy niin tai näin. Esiintymisjännitys liittyy eniten siihen, että se on erityisen tärkeä hetki, päivän tärkein tunti. Jos keikka ei onnistu, kaikki hetket ennen sitä ja sen jälkeen ovat turhia.”

Kirsi Ylijoki jännittää eniten yleisön reaktioita. Esimerkiksi uutta näytelmää harjoiteltaessa omille tekemisilleen sokeutuu väkisinkin. Vasta kun astuu yleisön eteen, tietää onko ollut yhtään oikeilla jäljillä. Entä jos näytelmä ei uppoakaan vastaanottajiin? Jos se on draama, kuunteleeko ja liikuttuuko yleisö? Jos komedia, nauraako kukaan?

Tästäkin pääsee yli, kun oppii luottamaan siihen, että yllätykset voivat yhtä lailla olla positiivisia.

”Usein voi käydä niinkin, että yleisö herättää aivan eri kohdat henkiin kuin olisi itse kuvitellut. Esimerkiksi komediassa nauraa kohdissa, joiden hauskuutta kukaan näyttelijöistä ei ollut itse tajunnut.”

Kun yleisö ostaa teatteriliput ja istuu katsomoon, he todennäköisesti tietävät, mitä tulevat katsomaan. Sen sijaan Cherry & the Vipersin keikoilla vastassa on usein yleisö, joka ei osaa odottaa mitään. Se luo erilaisia paineita.

”Entä jos en saakaan yleisöön kontaktia? Entä jos he oikeasti seisovat ja kuuntelevat meitä, mutta itse kuvittelen, ettei heitä kiinnosta yhtään, enkä pääse paniikiltani siitä ajatuksesta yli? Toisaalta on kauhean ihana tunne, kun pystyy hyväksymään sen, ettei kaikkien random-baarissa meidän keikalle sattuneiden tarvitsekaan kiinnostua.”

Vielä uudelle tasolle Ylijoen esiintymisjännitys nousi, kun alkuun coverkappaleita soittanut Cherry & the Vipers alkoi tehdä omia biisejä. Näyttelijänäkin Ylijoki oli aina tulkinnut toisten tekstejä. Kun hän astui ensimmäisiä kertoja yleisön eteen laulamaan itse kirjoittamiaan sanoituksia, kuuntelijoiden reaktiot tuntuivat paljon henkilökohtaisemmilta.

”Omien tekstien esittäminen omalla suulla oli alkuun vakava paikka.”

Opetus:

Mieti, mitä pelkoja esiintymisjännityksesi takana piilee. Sen jälkeen yritä löytää niistä kauhukuvista positiivinen kääntöpuoli.

Pate Mustajärvi ja Kirsi Ylijoki
Kirsi Ylijoki haki studiosessioissa kukkoilun oppia tuhansien keikkojen ukkometso Pate Mustajärveltä.

5. Kannattaako mokia pelätä?

Esiintymisjännityksen takana voi olla myös epäonnistumisen pelko. Kun lavalla mokaa, aika pysähtyy. Vaikka yksi väärä ääni menisi kaikilta ohi, se voi jäädä kaikumaan omaan päähän loppusetin ajaksi. Kolmikollamme on takana yhteensä satoja esiintymisiä. Niiden joukkoon mahtuu varmasti myös ikimuistoisia mokia. Miten niistä on päästy yli?

Keväällä Samae Koskinen huomasi kesken keikan, että hän on väsynyt ja ajatus harhailee. Perheenisän arki kolmivuotiaan pojan kanssa vaatii veronsa, ja viikon aikana oli kertynyt rutkasti univelkaa. Yhtäkkiä lavalla tuli totaalinen blackout.

”Unohdin aivan täysin sanat kappaleeseen, jonka olin esittänyt varmaankin tuhatviisisataa kertaa. Tein siitä kuitenkin ohjelmanumeron ja selvisin voittajana. Siinä kohtaa hiffasin, että tämä oli ehkä kaikkein pahinta, mitä voisi käydä: olla yleisön edessä tilanteessa, jossa ei yhtään tiedä, mitä tekee. Silti mä selvisin siitä. Se oli jotenkin hirveän lohdullista.”

Arto Tuunela sanoo, että hänelle lavalla mokaaminen ei ole uhkakuva. Hän ei koe, että se pilaisi mitään, eikä pidä sitä pelkäämisen arvoisena asiana. Päinvastoin virheet voivat vapauttaa. Tuunela siteeraa vapaasti Josh Hommea: tärkeintä ei ole se, kaatuuko vai ei, vaan että kun kaatuu, millä tyylillä nousee ylös.

”Mokien pelkääminen voi olla todellista pelkoa, jos ei ole harjoitellut ja valmistautunut kunnolla, mutta siihen voi onneksi itse vaikuttaa. Jos tuntuu, ettei ole treenannut tarpeeksi, se luo vääränlaista jännitystä, joka on vain huonoa fiilistä. Kun on oikealla tavalla itsevarma olo, voi kelata, että virheet ovat vain plussaa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta suorittaminen ei ole koskaan ookoo. Kellään ei ole hauskaa, jos lavalle menee sillä asenteella, että toivottavasti tämä menee nyt oikein.”

Kirsi Ylijoki komppaa Tuunelaa. Hän ei äkkiseltään muista, että esimerkiksi teatterinäyttämöllä yksikään virhe tai vaikkapa lavasteen kaatuminen olisi ikinä kääntynyt esitystä vastaan.

”Se on aina vapauttava hetki, kun sellainen kunnioituksen harso rikkoutuu yleisön ja esiintyjän välillä. Se vain parantaa sitä esitystä.”

Opetus:

Mieti itse: oletko ikinä pettynyt keikkaan, koska joku muusikko teki virheen? Tuskinpa. Todennäköisemmin olet pettynyt keikkaan, jolla esiintyjä oli liian varovainen ja rutiininomainen. Jos pelkäät mokia sen takia, ettet ole harjoitellut tarpeeksi, siitä selviää harjoittelemalla lisää.

6. Mikä sitten on pahin paikka, johon voi joutua?

Jos mokissa ei ole mitään pelättävää, missä sitten on? Milloin kokeneet esiintyjämme ovat joutuneet oikeasti kovan paikan eteen? Mitä pelottavia tilanteita artistilla voi tulla uransa aikana vastaan?

Samae Koskinen on kerran elämänsä aikana joutunut keskeyttämään keikan ja kävelemään pois lavalta. Se tapahtui joulukuussa 2005, kun hän lämmitteli Helsingin Nosturissa Mark Kozelekia.

Nuorempana Koskinen kärsi paniikkihäiriöstä. Lukiossa esitelmien pitäminen oli mahdotonta, koska jos hän meni luokan eteen, tilanne pelotti niin paljon, että hänen kasvolihaksensa nykivät ja kramppasivat. Sen sijaan laulaessa ja soittaessa hän ei ole koskaan kokenut samanlaista pelkoa. Silloin on turvallinen olo, koska hän tietää, mitä tekee. Hänelle keikkailu on ollut onnistunut tapa päästä esiintymispelosta eroon.

Nosturissakaan keikan keskeyttäminen ei liittynyt esiintymisjännitykseen. Vanha paniikkihäiriö vain iski yhtäkkiä kohtauksena pahimmassa mahdollisessa paikassa.

”Se olisi voinut tapahtua kaupan kassajonossa. Mulla oli muutama keikka alla ja olin väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti. Siinä kuumien valojen alla aloin kuvitella, että saan sydärin ja delaan. Se oli ihan omaa skitsoilua, joka ei johtunut siitä, että olisin ollut ihmisten katsottavana.”

Yleisön edessä saadusta paniikkikohtauksesta olisi voinut jäädä pysyvä trauma, mutta Koskinen kokosi takahuoneessa itsensä ja palasi lavalle. Hän on siitä edelleen ylpeä.

Kesällä 2010 Pariisin kevät soitti ensimmäisen virallisen keikkansa. Areenana oli Ilosaarirockin päälava. Arto Tuunela kertoo, ettei hän ole koko elämässään ikinä jännittänyt mitään niin paljon.

”Syöminen oli tosi vaikeaa ja oli mahdotonta käsittää, miten hitaasti aika matelee. Samaan aikaan toivoi, että se matelisi vielä hitaammin. Silti oli vahva elossa olemisen tunne: tajusi, että kohta mun elämässä tapahtuu jotain merkittävää.”

Televisiokeikat jännittävät Tuunelaa edelleen. Kun tietää, että jokainen asia, mitä lavalla tapahtuu, välittyy peruuttamattomasti kaikkialle, tunne on ”ihan kamala”. Senkin kammon voi yrittää kääntää positiiviseksi.

”Täytyy vain oppia tiedostamaan, että kun kerran soittaa bändissä, huomiotahan tässä haluaakin. Kun on iso yleisö ja kamerat naaman edessä, nehän ovat juuri niitä juttuja, joita on myös toivonut. Vaikka jännittää, pitäisi osata olla tosi mielissään.”

Kirsi Ylijoen kovimmat paikat liittyvät tilanteisiin, jolloin hän ei voi käyttää esiintymiskokemustaan hyväkseen. Virallisten puheiden pitämiset ja paneelikeskusteluissa pönöttämiset voivat jännittää niin paljon, ettei hän välttämättä kykene rentoutumaan koko tilaisuuden aikana.

”Pelottavimpia ovat tilanteet, kun joutuu ammattikuntansa edustajana esittämään faktoja virkamiesmäisiin tilaisuuksiin. Täytyy yrittää todistaa olevansa fiksu ja näyttää, miten aivot leikkaavat sekunnin murto-osassa. Silloin olen kaukana mukavuusalueeltani.”

Opetus:

Vaikka pahin mahdollinen pelkosi kävisi toteen, se ei todennäköisesti ole hengenvaarallista. Haastateltumme ovat siitä eläviä esimerkkejä.

Samae Koskinen

7. Voiko esiintymisjännityksen kanssa ystävystyä?

Kuten alussa todettiin, terve esiintymisjännitys on jopa edellytys täysipainoiselle keikalle. Vääränlainen jännitys voi taas vetää kipsiin tai purkautua yliyrittämisenä. Mitä vuodet artistina ovat opettaneet? Mitkä pelot ovat osoittautuneet turhiksi? Kuinka jännityksen voi onnistua taltuttamaan vihollisesta ystäväksi?

Samae Koskiselle on vasta viime vuosina selvinnyt, mitä hän tekee ja miksi. Aiemmin esimerkiksi soolokeikat tuntuivat pahimmillaan liki sietämättömän jännittäviltä tilanteilta. Hän jopa alkoi tehdä niitä tietoisesti haastaakseen itsensä ja ajaakseen paniikkihäiriönsä peikot pois. Sittemmin hän on ymmärtänyt, ettei esiintymisessä ole kyse suorituksesta vaan läsnäolosta. Kun on itse tietoinen siitä, mitä tekee ja kelle, se tekee voittamattomaksi.

”Ei ole mitään väliä, laulaako päin vittua tai soittaako vääriä kappaleita, kunhan on läsnä ja ymmärtää, miksi siinä ollaan. Siksi, että ihmiset ovat maksaneet päästäkseen kuulemaan mun esittävän mun tekemiäni lauluja. Se on niin pöyristyttävä ajatus, että sen tajuaminen helpottaa suuresti.”

Arto Tuunela on puolestaan oppinut sen, että hän menee yleisön eteen antamaan heille kaikkensa. Ei kuulemaan kenenkään tuomiota. Se on ollut vapauttava oivallus.

”Joskus harvoin heikkoina hetkinä musta on tuntunut siltä, että yleisössä on pelkkiä rokkipoliiseja, jotka ovat valmiita syömään mut elävältä, jos teen jotain väärin. Silloin voi mennä katsomaan keikkapaikan ovelle, että hei, jengi on ostanut meidän keikallemme lippuja. Sellainen kela auttaa mua. Silloin voi myös ruokkia omaa hyvää latausta ajattelemalla, että nyt mä olen noille sen velkaa, että annan mahdollisimman paljon myös takaisin.”

Kirsi Ylijoen mukaan vuodet ovat tuoneet mukanaan sen, että asiat osaa asettaa oikeaan perspektiiviin. Työminän rinnalle on kasvanut vahva ja rohkea siviiliminä.

”Nuorempana koki, että koko olemassaolon oikeutus tulee onnistuneista työtehtävistä. Eihän se niin ole. Kun sen ymmärtää, epäonnistumistakaan ei tarvitse pelätä.”

Opetus:

Parhaiten esiintymispelon voi voittaa, kun oppii olemaan sinut itsensä ja omien tekemistensä kanssa. Se on koko elämän mittainen prosessi.

Encore: Ammattilaisten vinkit

Mitä jäi vielä sanomatta? Nyt on viimeisten vinkkien aika. Olkaa hyvät.

Samae Koskinen: ”Tärkein vinkki on, että muistaa hengittää. Se tekee hommasta helpompaa. Alan usein hengittää normaalisti vasta ekan biisin viimeisessä kolmanneksessa. Sitä ennen se on sellaista pinnallista skitsohengitystä. Ei muista puhaltaa ulos vaan ottaa pelkästään ilmakuplia sisäänsä. Sitten ihmettelee, miksi lavalla on jotenkin kummallinen olo.”

Arto Tuunela: ”Kannattaa etsiä jotain, mihin esiintymisen pystyy kanavoimaan niin, ettei tee sitä pelkästään itselleen. Oli se sitten korkeampi voima, toinen ihminen – tai vaikka yleisö, mikä on tietysti keikkatilanteessa aika ilmeinen! Esiintyminen on niin itsekeskeistä hommaa, että sitä alkaa herkästi ajatella vain itsensä kautta: kaikki katsovat minua, mitä jos minä nyt mokaan. Jos taas ajattelee esiintymisestä pelkästään hedonistisesti, että mitä kicksejä minä tästä saan, sekin on lyhyt tie. Pian alkaa vertailla, että tämä ei tunnu niin hyvältä kuin viimeksi. Mikään ei kuitenkaan tunnu niin hyvältä kuin eka kerta, joten siihen ajatukseen ei kannata jäädä jumiin. Jos esiintymisen merkityksen pystyy kääntämään itsestään ulospäin, se on paljon palkitsevampaa. Taiteilijan muusa on erittäin hyödyllinen.”

Kirsi Ylijoki: ”Jännitys on parhaimmillaan positiivinen tunne. Käynnistävä ja herkistävä. Se pitää myös oikealla tavalla nöyränä. Pelko on aivan eri asia. Se liittyy enemmän ihmisyyteen: alkaa pelätä, onko itsellä oikeutta olla. Vihaako yleisö minua? Terve jännitys taas ei tarkoita sitä, että miettisi olemassaolonsa oikeutusta. Pelko voi estää kokeilemasta asioita, joissa voisi oikeasti onnistua tosi hyvin ja tuottaa yleisölle suurta riemua. Kun pelon ylittää, voi ruveta jännittämään.”

***

Radiopuhelimien laulaja J.A. Mäki jännityksen välttämättömyydestä:

”Nykyään esiintymistä ei jännitä niin kuin ennen. Nyt jännitys on erilaista, sitä voi ennemminkin kutsua lataukseksi. Alkuaikoina hermopaine ennen keikkaa oli aivan eri luokkaa. Se oli todellista itsensä kanssa kamppailua. Esiintymisvietin ja esiintymisjännityksen suhde on merkillinen. Molemmat ovat vahvoja tunteita. Hetkeä ennen lavalle astumista elämä ei ainakaan ole mitään laimeaa oleilua. Voi sanoa, että silloin todella tuntee ja elää täysillä. Kuten sitten lavallakin. Alkujännitys, tai ainakin lataus, kuuluu esiintymiseen. Muistan sen ainoan kerran, kun en jännittänyt. Tuloksena oli elämäni paskin keikka. En jännittänyt, koska hetket ennen esiintymistä olivat niin täynnä touhuamista, etten yksinkertaisesti ehtinyt jännittää. — Alusta asti keikka oli merkillisen tahmea. Myöhemmin ainakin (rumpali) Raatikainen oli samaa mieltä, ettei lähtenyt soitto lentoon millään. Ääntelin siinä menemään, yleisö tuntui etäiseltä. Itsenikin tunsin etäiseksi, vieraaksi.” (Ote kirjasta Radiopuhelimet, Like, 2006).

***

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat Tomi Palsa

Kuuntele ja lue lisää

Lisää Rytmimanuaalissa

Jätä kommentti