Vipuvoimaa

Bändiliiderit: Tommi ”Thomas Corpse” Hoffrén

Bändiliiderit-juttusarjassa tarkastellaan yhtyeen johtohahmona toimimista. Kolmannessa osassa ääneen pääsee kolmatta albumiaan valmistelevan Jess and the Ancient Onesin sekä Deathchainin, Winterwolfin ja The Exploding Eyes Orchestran kapteeni, kitaristi Tommi ”Thomas Corpse” Hoffrén.

Hoffrén on itseoppinut muusikko. Hän aloitti bänditoiminnan yläkouluikäisenä kotikunnallaan Maaningalla. Aluksi yhtye soitti covereita, mutta kiintopiste kääntyi pian omien kappaleiden luomiseen ja esittämiseen. Nykyään Hoffrén säveltää ja sanoittaa valtaosan kaikkien kokoonpanojensa materiaalista, joka vaihtelee kevyehköstä psykedeelisestä rockista sysisynkkään death metal -paahtoon.

Millainen olet luonteeltasi ja kuinka kuvailisit itseäsi bändiliiderinä?

Vaikea sanoa, mutta olen kai rento ja helposti lähestyttävä – ainakin toivottavasti. Lapsellinenkin toisinaan. En jaksa yleensä murehtia liikaa: olen vähän sellainen ei huolta huomisesta -tyyppi. Haaveilija. Sen takia olen kai musiikin pariin päätynytkin.

Treeneissä tuntuu toisinaan, että olen huono ilmaisemaan itseäni, kun en osaa selittää muille jotain juttua, jonka kuulen selvästi päässäni. Tässä kohtaa kai musiikillinen koulutus saattaisi auttaa, mutta onneksi pärjään ilmankin. Selittämisessä vain kestää vähän kauemmin.

Miksi juuri sinä olet bändiesi liideri?

Varmaan siksi, että olen alun perin kasannut poppoot, luonut niille punaiset langat ja säveltänyt valtaosan kappaleista. Jäsentenvaihdosasioissa olen se, joka joutuu ilmoittamaan ja tekemään ns. likaisen työn. Se on se hinta, joka pitää maksaa. Epämiellyttäviä tilanteita.

Panostat tosissasi siihen, että kehityt biisintekijänä ja että bändisi edistyvät. Onko tullut vastaan tilanteita, etteivät kaikki jäsenet pysy syystä tai toisesta kehityksessä mukana? Mitä sellaiset tilanteet vaativat?

On niitäkin ollut pari kertaa. Siinäpä se just on, että voit vaatia itseltäsi niin paljon kuin lystäät, muttet voi olettaa tai vaatia toisten olevan samanlaisia kuin olet itse. Ihmisillä on erilaisia prioriteetteja elämässään. Jotkut eivät yksinkertaisesti pysty tekemään yhtä paljon kuin minä itse, kun niillä on muutakin tekemistä.

En voi olla lopulta niin joviaali, että tuskailen lopun elämäni sen kanssa, että vittu kun voisi viedä bändiä eteenpäin, mutten pysty. Sellaisissa tilanteissa, joissa jollain ei ole ollut laittaa tarpeeksi aikaa bändin ja yhteisen hyvän eteen, on tullut miehistönvaihdoksia. Semmostahan se on.

Kuinka hoidat tällaiset tilanteet, joissa joudut kertomaan soittajalle, että hänen ja muun ryhmän tiet erkanevat?

Meitsi on aika pussy: harrastan gmail-linjaa. Luon yleensä sähköpostiviestin kautta alustan aiheelle, vaikka tiedän, ettei sellainen konfrontaatio ole kovin arvostettua. Olen kasvotusten tosi paska sellaisissa, mutta kohtaamme totta kai viestin lähettämisen jälkeen face-to-face.

Nuorempana on ollut hetkiä, joissa olen joutunut sanomaan tai soittamaan erotettavalle jäsenelle, mikä on johtanut vielä kiusallisempiin tilanteisiin.

”Tulepas käymään meillä.”
”No, mitäs äijä?”
”Ei tässä mitään.”
”Tuota…”

Ja sit pitää jonkun ankean puheen.
”No, ei mulla muuta ollut. Soitellaan.”

Ajattelen mielessäni, että se on mukavampi molemmille osapuolille näin päin. Mutta tosiaan, ei ole jäänyt kaunoja kenenkään kanssa. Kun tässä nyt mietin vanhoja bändejä ja vanhoja jäseniä, kyllä tässä on ollut kaikkien kanssa nykyäänkin hyvissä väleissä.

Kuinka olette jakaneet vastuun Jess and the Ancient Onesissa? Mitä kuuluu sinun tehtäviisi ja mitä muiden?

Tuon treeneihin kappaleita soiteltavaksi, ja teen niihin sanat kylkeen. Sen osuuden hoidan aina kotosalla, mutta toki joskus treeneissä jammatessa tulee uusia kappaleideoita mieleen.

Sovittaminen tapahtuu treenikämpällä bändin kesken. Jokainen jäsen pääsee osallistumaan ja tuomaan omat mausteensa mukaan. Niin, ja sitten tietysti etsin meille sopivat yhteistyökumppanit, mitä tulee miksaukseen, masterointiin, kansitaiteeseen, videoihin ja kaikkeen sellaiseen.

Tuntuu, että muut tekevät kaiken raskaan työn JATAO:ssa, kun täyttelevät aina Teosto-ilmoitukset ja hoitavat kaiken mahdollisen byrokratian, mitä kuuluu bänditoimintaan. Onneksi on näin loistava porukka.

Kuinka tarkkaan sävellät, sanoitat ja sovitat kappaleesi ennen kuin esittelet ne bändille?

Joskus tarkasti, joskus en niin tarkasti. Se vaihtelee. Jos tarjoan vaikka jotain bassokuviota, sanon, että tätä voi käyttää jos haluaa, mutta olisi vielä parempi, että basisti tekee siitä oman versionsa. Basistihan tietää parhaiten, miten sitä bassoa soitetaan.

Täystyrmään itse itseltäni varmaan 90 % kamasta jo valmiiksi kotona, joten vien mielestäni bändille ihan ok kamaa kuultavaksi. En ole koskaan lähtenyt kokeilemaan kunnon paskariffillä jäätä, että menisikö läpi. Kaikki saavat äänensä kuuluviin. Onneksi meillä on niin kovat soittajat, että he löytävät heti oikean suunnan alkuperäistä punaista lankaa kadottamatta.

Millaisia haasteita olet kohdannut bändiesi johtajana ja mitä olet oppinut niistä?

Jäsenten vaihdokset on aina ikäviä, mutta myös joskus pakollisia. Niitä on tullut koettua muutamia, onneksi ei liiaksi asti. Ainahan se on vaikeaa, kun tiet erkanevat, varsinkin kun on usein kyse hyvistä ystävistä.

Ystävyyssuhteet ovat aina säilyneet, ja niinhän sen pitää mennäkin. Ei pidetä turhia kaunoja. Olen oppinut, että pitää osata tulla toimeen toisten kanssa ja on myös osattava luopua asioista.

Miten olet kehittynyt bändiliiderinä vuosien varrella?

En ole ehkä niin kuumapäinen kuin nuorempana. En koskaan ajatellut itseäni johtajaksi, vaan yritin olla joviaali, että kaikki olisivat samalla tasolla, mutta jouduin silloinkin tekemään viimeiset päätökset. En tiedä.

Deathchainin alkuaikoina tuli oltua ehdottomampi kuin nykyään. En halunnut, että tekemisistäni poikettiin yhtään. Se oli enemmän suorittamisosastoa soittajalle. Toki oli silloinkin vapaita käsiä, muttei missään tapauksessa siinä mittakaavassa kuin nyt.

Olen oppinut arvostamaan enemmän sitä, että kasaat hyvän bändin ja luotat soittajiin. He ovat instrumenttinsa herroja. Annan vapaammin tilaa muille, ja olen oppinut luottamaan enemmän toistenkin makuun.

Millaisia neuvoja antaisit nuorempien bändien taiteellisille johtajille?

Hyvä lähtökohta on olla reilu: antaa kaikille tilaa ja antaa kaikkien saada äänensä kuuluviin. Jos bändi pyörii täysin niin kuin sooloprojekti, hyvin pian saa huomata soittavansa yksinään. Bändi on kuitenkin ryhmä soittajia, eikä lauma orjia, jotka veivaavat nuoteista herra diktaattorin tahdissa.

Teksti ja kuva: Markus Laakso

Lue myös

Share on FacebookShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedIn

Jätä kommentti