Vipuvoimaa

AncarA maksoi oppirahansa yhteiseen pottiin: viisi asiaa, joita Suomen Spinal Tap opettaa

ancara

AncarA-yhtyeen Mount Everestin -valloituksesta kertova Projekti Rockin’ High sisältää kaikki kulttileffan ainekset. Helsingin Sanomien Harri Uusitorppa kirjoitti arvostelussaan, että tositarinassa on ”huvittavan hirtehiset ainekset supisuomalaiseen ja kotikutoiseen This Is Spinal Tapiin”.

Järvenpääläisbändin surkuhupaisalle taipaleelle kohti ”maailman korkeinta keikkaa” voi toki nauraa, mutta viihdearvosta nauttimisen lisäksi dokumentin voi katsoa opetuselokuvana. Yhtye laittoi unelmansa eteen kaiken peliin ja maksoi kirjaimellisesti oppirahansa. Elokuvan ansiosta ne eivät valuneet hukkaan vaan potti on nyt kaikkien yhteinen.

Kuulostaa miltei raamatulliselta, mutta AncarA kärsi kaikkien muiden yhtyeiden eteen, jotta kenenkään ei tarvitsisi toistaa samoja virheitä. Tähän blogitekstiin on koottu viisi elokuvan herättämää ajatusta, joita jokainen bändissä soittava ihminen voi tahollaan miettiä.

Teksti sisältää juonipaljastuksia, joten ellet ole vielä katsonut elokuvaa, tee se ennen kuin luet tästä eteenpäin. Projekti Rockin’ High on nähtävillä Yle Areenalla 22.11.2016 asti.

Katso elokuva: Matleena Saarensalmi-Hintikka: Projekti Rockin’ High (Production House, 2016)

1. ”Why did I want to climb Mount Everest? Because it’s there.” (G. Mallory)

AncarA uskoi, että kun he tekisivät tarpeeksi hullun julkisuustempauksen, mediahuomio herättäisi kiinnostuksen heidän musiikkiaan kohtaan. He satsasivat koko uransa tämän yhden kortin varaan.

Sony Music Finlandin Timo Kuoppamäki esitti elokuvassa olennaisen kysymyksen: miksi kukaan ostaisi AncarAn levyn sen takia, että bändi on kiivennyt vuorelle? Siihen koko projektin aloitteelliset puuhamiehet, kitaristi Tuomas ”Gary” Keskinen ja laulaja Sammy Salminen, eivät itsekään osanneet vastata.

Queens of the Stone Age soitti vuonna 2007 keikan suolakaivoksessa yli puolentoista kilometrin syvyydessä. Siitä julkaistiin live-dvd. Ostiko joku tuon dvd:n, koska ei ollut ennen nähnyt bändiä kaivoksessa? Tuskinpa.

Livetaltioinnin halusivat nähdä ja kuulla ihmiset, jotka diggaavat Queens of the Stone Agen biisejä. Musiikki oli ensisijainen elämys, jolle jännä miljöö tarjosi vain eksoottiset raamit.

Jos musiikille on olemassa kiinnostusta, ilmiön leviämistä voi markkinointitempauksilla tehostaa. Kiinnostusta musiikkia kohtaan ei voi kuitenkaan synnyttää.

Samassa dokumentin kohtauksessa Kuoppamäki yllättyi siitä, että hullun tempauksen tekevä bändi soittaakin kovin tavanomaista ”tissiposkiheviä”. Toisin sanoen hulluus ja riskinotto ei välittynyt heidän musiikistaan. Jos joku olisi tarttunut yhtyeen koukkuun noiden ominaisuuksien vuoksi, turvallinen ja mielikuvitukseton AOR-hardrock olisi todennäköisesti tuottanut hänelle pettymyksen.

Tempausta ennen AncarA oli yhtye, joka oli soittanut parikymmentä vuotta hard rockia herättämättä musiikillaan suuren yleisön mielenkiintoa. Tempauksen jälkeen AncarA on yhtye, joka kävi Mount Everestillä eikä herätä musiikillaan suuren yleisön mielenkiintoa.

Lordi voitti Hard Rock Hallelujah -biisillä Euroviisut vuonna 2006 ja sai niin massiivista huomiota kuin Suomessa voi kukaan saada. Miten Lordille kävi, kun huuma haihtui? Koska uusia hittibiisejä ei tullut, ketään ei enää kiinnostanut.

Jotkut uskovat, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta. Se ei vielä riitä. Harvan mielestä kaikki musiikki on hyvää musiikkia.

(Tässä tapauksessa ”hyvä musiikki” tarkoittaa kaupallista käsitettä: musiikkia, joka herättää riittävän suuressa ihmisjoukossa riittävän vahvoja tunteita siinä ajassa, jota parhaillaan eletään.)

Opetus: Millään markkinoinnilla ei voi synnyttää kysyntää musiikille, joka ei lähtökohtaisesti kiinnosta kuulijoita.

Aiheen täydellisesti kiteyttävä kirjoitus – jos pointtia ei tästä tajua, ei tajua mistään:
Pekka Ruuskan blogi – Sauna ja markkinointi

Vertailun vuoksi:
Queens of the Stone Agen suolakaivoskeikan traileri.

2. ”Lööppeihin ei päästä. Lööppeihin joudutaan.” (J. Hynynen)

Julkisuus voi olla joko väline, jolla edistetään tavoitteen saavuttamista. Tai sitten julkisuus on tavoite itsessään: tapa saada elanto myymällä omaa pärstäänsä.

Alussa AncarAlla vaikutti olevan yhteinen tavoite: saada musiikilleen ja uudelle albumilleen vihdoin sen ansaitsema huomio. Kuulostaa järkevältä. Pysähdytäänpä miettimään.

”Maailman korkeimmasta keikasta” uutisoisivat todennäköisesti lähinnä kotimaiset iltapäivä- ja sensaatiolehdet sekä parhaassa tapauksessa ulkomainen media ”hullu maailma” -tyyppisillä palstoillaan. Autenttisuutta arvostavaa heavy-yleisöä päälleliimatut mediatemput tuskin vakuuttavat.

AncarAn soittama AOR-hardrock ei ole 2010-luvun Suomessa valtavirtamusiikkia. Se on fakta. Miksi siis ylipäätään kannattaa satsata kaikki resurssit projektiin, jolla tavoitellaan laajaa valtavirtahuomiota, kun ydinkohderyhmä on marginaalissa, jonne on helpompi osua?

Vaikka AncarA olisi tehnyt ihan järjettömän lekahitin omassa genressään, mikä olisi ollut realistinen suosion taso, jolle sillä olisi voinut Suomessa yltää? Miten suosittuja edes genren nimekkäimmät ulkomaiset bändit tänä päivänä Suomessa ovat?

Montako AncarAn kotimaista hengenheimolaista soi radiossa, näkyi levymyynti- ja Spotify-listoilla, keikkaili täysillä klubeilla? Äkkiseltään ainoana mieleen tulee Nightwishin kitaristin kausiluontoisesti keikkailevana sivuprojektina tunnettu Brother Firetribe.

Jos tavoitteena on saavuttaa samankaltaista yleisöä, jonka Brother Firetribekin on haalinut, miksi ei isketä kaikella voimalla sinne, missä he liikkuvat? Miksi yritetään saavuttaa jokaisen topin ja mervin hetkellinen huomio ja mitä sillä edes tekee?

Suomessa perinteisestä heavysta ponnistava musiikki on marginaalitavaraa, mutta esimerkiksi saksankielisessä Euroopassa sille on huomattavasti laajempi yleisöpohja. Miksi sitten huomiontavoittelu tähdättiin vain Suomeen eikä tempauksen kansainvälistä huomiota varten ollut minkäänlaista mediastrategiaa?

Paljon kysymyksiä. Pysähtyikö yhtye kertaakaan esittämään niitä itselleen? Dokumentin perusteella niin ei tehty.

AncarAn pitkäaikainen basisti ja rumpali kyseenalaistivat yhtyeen kahden johtohahmon itsepintaiset ajatukset. He eivät ymmärtäneet, miksi kaiken ajan, energian ja rahan satsaaminen Mount Everestille kiipeämiseen olisi paras keino päästä yhteiseen tavoitteeseen – siis saada huomiota bändin musiikille. Siksi he erosivat bändistä.

Kun AncarA menetti kaksi maanläheisintä jäsentään, samalla Sammylta ja Garylta katosi vastavoima. Alkuperäinen tavoite unohtui lopullisesti. Julkisuudentavoittelu talloi alleen itse musiikintekemisen.

Mount Everest -tempaus muuttui unelmasta pakkomielteeksi. Ainoaksi tavoitteeksi tuli viedä aloitettu projekti väkisin loppuun asti. Vaikka sitten luomalla AncarAlle imago bändinä, joka soittaa Vesa Keskisen kyläkaupan hevosenkenkälogon alla.

Taas olisi voinut pysähtyä miettimään: jos bändiä tukevat Seiska, Ylilauta ja Vesa Keskinen, millaisia mielikuvia se herättää potentiaalisissa faneissa? (Tai millainen on se potentiaalinen fani, joka innostuu noista yhteyksistä tutusta bändistä? Pelottava ajatus!)

Lopulta dokumentin perusteella vaikutti, ettei edes projektin puuhamiehillä ollut sitä yhteistä tavoitetta. Sammy oli tavoitellut julkisuudella huomiota elämäntehtävänään pitämänsä bändin musiikille. Aikoinaan Technicolour-yhtyeessä teinisuosion makuun hetkeksi päässyt Gary taas tuntui tavoittelevan julkisuutta, koska se palveli hänen omaa egoaan.

Opetus: Aseta tavoite, joka palvelee bändisi tulevaisuutta parhaiten. Jos ura ei etene kohti tavoitetta, olet valinnut väärät keinot sen saavuttamiseksi. Silloin on reality checkin paikka.

Kuuntele:
Kitarateknikko Kimmo Aroluoman haastattelu YLE Puheella – ”Mitä vähemmän egolle altistuu, sen helpompi on ihmisen elämä

ancara

3. ”Mutta… Joku sählää.” (I. Goodman)

Jos uskoo sokeasti itseensä, siitä vaan. Onnistuminen on kiinni vain omista kyvyistä, taidoista ja siitä, että osuu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Jos taas uskoo sokeasti muihin, se johtaa lopulta tuhoon.

AncarAn tapauksessa hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo yhtyeen sisällä. Yhtyeen jäsenet luottivat liikaa Garyyn, ja omaan päättömään intoonsa sokeutunut kitaristi puolestaan luotti liikaa muihin. Hän otti koko bändin nimissä typeriä riskejä esimerkiksi allekirjoittamalla huijarifirman kanssa sponsorisopimuksen. Siitä luvatun alustavan rahasumman perusteella hän sitoutui ostamaan kymppitonnien hintaiset matkat, joihin ei ollut peruutusoikeutta.

Hälytyskellot eivät soineet siinäkään vaiheessa, kun jo yhden konkurssin aiemmin tehnyt Gary puhui täysin avoimesti, että hänelle on aivan sama, mennäänkö hautaan kädet täynnä laskuja vai seteleitä. Nyt hänen annettiin pelata koko bändin rahoilla ja maineella.

Yhtyeeltä puuttui yhteinen tavoite, jonka kaikki voisivat jakaa. Lisäksi puuttui järjestelmällinen suunnitelma sen saavuttamiseksi. Ennen kaikkea puuttui vastuullinen johtaja, joka pitäisi luotettavien yhteistyökumppanien avulla huolen, että suunnitelma toteutuu.

Jokainen bändi tarvitsee sisäisen roolijaon. Usein se muotoutuu ajan myötä itsekseen. Joku voi liidata musiikintekoa, joku toinen hoitaa käytännön asioita, kolmas tykkää ajaa keikkamatkat ja neljäs huolehtia visuaalisesta ilmeestä.

Roolijakoon liittyy myös se, että kun jonkun jalat irtoavat maasta, muut palauttavat hänet maanpinnalle.

Ellei bändin sisältä löydy ihmistä, jolla on kokonaisvaltainen käsitys yhtyeen tavoitteista sekä ammattitaitoa toimia musiikkibisneksessä niiden edistämiseksi, on parempi palkata joku ulkopuolinen pitämään lankoja käsissään. Ellei kukaan ulkopuolinen luotettava ja ammattitaitoinen henkilö halua satsata aikaansa bändiin, on jälleen syytä pysähtyä katsomaan peiliin.

Lopulta yhtyeen tärkein ja ainoa tehtävä on tehdä musiikkia. Kaikkeen muuhun käytetty aika on siitä pois. Ellei vastuuta käytännön asioista osaa delegoida muille, musiikinteko kärsii. Tämä on hyvin yksinkertainen asia, minkä Projekti Rockin’ High -elokuvakin käytännössä todisti.

Opetus: Vastuunjakaminen on taitolaji. Hyvä johtaja osaa delegoida. Bändi ilman johtajaa on kuin laiva ilman kapteenia.

Aiheesta lisää Rytmimanuaalissa:
Tarvitsetko managerin?
Bändiliiderit: Turmion Kätilöiden MC Raaka Pee

4. ”First we take Manhattan, then we take Berlin.” (L. Cohen)

Ryhtyykö joku markkinoimaan asuntoja ja satsaamaan rahaa niiden markkinointikampanjaan ennen kuin edes tonttia on varattu? Tai hakemaan pankista rahoitusta kerrostaloon, jolle ei ole rakennuslupaa? Tuskinpa.

Tuloksellinen toiminta on hyvin yksinkertaista. Siihen vaaditaan vain kahden asian tekeminen oikeassa järjestyksessä: Ensin suunnitellaan. Sitten vasta tehdään.

Tätä AncarA ei ymmärtänyt. Dokumentin perusteella he tuntuivat omasta mielestään joutuneen vain epäreilujen vastoinkäymisten uhreiksi. Milloin heitä vastusti verottaja, milloin huono tuuri. Puppua.

Yhtye ei vain yksinkertaisesti ottanut asioista etukäteen selvää. Siksi he tekivät kerta toisensa jälkeen vääriä päätöksiä ja joutuivat kirjaimellisesti maksamaan oppirahansa.

Kahden vuoden sähläämisen jälkeen yhtye onnistui soittamaan keikan Mount Everestin perusleirissä. He eivät kuitenkaan päässeet Guinnessin ennätyskirjaan. Keikalle olisi pitänyt myydä lippuja, mutta sitä ei kukaan tullut alun perin edes ajatelleeksi.

Tavoite ei toteutunut, koska kukaan ei ollut alun perinkään selvittänyt, mitkä kriteerit suorituksen pitäisi täyttää. (Tämä linkki löytyi sekunnin googlaamisella: www.guinnessworldrecords.com/FAQ)

Kukaan ei kysynyt sitäkään, olisiko keikka leirissä edes mahdollinen. Ennätysyrityksellä oli ehditty leuhottaa toista vuotta, tärvätä tukuittain rahaa, antaa lupauksia yhteistyökumppaneille, maksaa matkat ja niin edelleen – kunnes kävi ilmi, ettei kukaan ollut alun perinkään hakenut lupaa soittaa leirissä. Se asia olisi pitänyt hoitaa heti toisena, ennätyskriteerien selvittämisen jälkeen.

Aluksi matkabudjettia yritettiin haalia joukkorahoitusprojektilla, joka ei päässyt lähellekään tavoitettaan. Kun yhtye pääsi pitchaamaan kampanjaansa, he eivät pystyneet edes kunnolla vastaamaan, mitä tuotteita rahoittajat saavat vastineeksi sijoituksestaan. Sitäkään asiaa ei ollut osattu, maltettu tai viitsitty suunnitella.

Kun kaikkien vaiheiden jälkeen päästiin vihdoin soittamaan ”maailman korkein keikka”, kaikki panokset oli käytetty ja mediahuomio jäi hyödyntämättä. Ilmeisesti vuorenvalloitussuunnitelma päättyi siihen, mistä oikean työnteon olisi pitänyt vasta alkaa. Tosin palkattu tiedottajahan oli lähtenyt projektista jo alkumetreillä, kun yhtye ei ollut suunnitellut, millä hänen palkkansa maksettaisiin.

Musiikkia voi soittaa tunteella ja intuitiolla, mutta käytännön asioiden hoitaminen vaati rationaalista ajattelua. Mitä tehdään ja mihin sillä pyritään? Jos tavoitteeseen päästään, mikä on seuraava tavoite? Jos tavoitteeseen ei päästä, mikä on varasuunnitelma? Jos jokin asia ei onnistunut, mitä tehtiin väärin ja miten samanlaiset virheet voi jatkossa välttää?

Opetus: Suunnittele ensin. Tee sitten.

Aiheesta lisää Rytmimanuaalissa:
Taija Holm – promootion kymmenen käskyä

5. ”Sun pitää varoa mitä sä haluat, koska sä saat sen.” (A. McCoy)

Terve ihminen on pohjimmiltaan empaattinen olento. Varsinkin suomalaisessa kulttuurissa tuntuu olevan helpompaa samastua Aku Ankkaan kuin Hannu Hanheen. Moni meistä tykkää olla altavastaajien ja epäonnen soturien puolella.

Projekti Rockin’ High on läheistä sukua Anvilista ja Thorista tehdyille tosielämän Spinal Tap -elokuville. Molemmat olivat tahkonneet vuosikymmeniä omassa todellisuudessaan, jossa rock-unelman parasta ennen -päiväys oli jäänyt taakse jo kauan sitten, mutta kieltäytyivät tunnustamasta tosiasiaa. Lopulta sitkeys kääntyi voitoksi ja myötähäpeä myötätunnoksi.

Dokumentin herättämän huomion perusteella AncarA on nyt urallaan samassa tilanteessa. Heillä olisi tuhannen taalan (tai ainakin Vesa Keskisen hevosenkengän) arvoinen paikka tarttua hetkeen ja täräyttää ulos niin kova sinkku, ettei kellekään jää mitään kysyttävää. Heillä olisi mahdollisuus päästä vihdoin vaikeuksien kautta voittoon – toisin kuin Lordilla, joka päätyi voiton kautta vaikeuksiin.

Toinen kysymys on, miten pitkään unelmissa kannattaa roikkua. Vaikka AncarA saisi maailmanlaajuisen hitin, tekisikö se heistä yhtään onnellisempia? Mikä olisi menestyksen hinta heille itselleen ja heidän perheilleen? Miksei rakastamaansa musiikkia voisi tehdä rakkaana harrastuksena? Silloin sitä saa ainakin tehdä täysin omilla ehdoillaan.

Teiniunelman toteuttaminen yli nelikymppisenä törmää helposti realiteetteihin. Pelkkä Mount Everest -projektikin osoitti Sammylle, että bändin, työuran ja perhearjen sovittamisessa yhteen kärsii aina jokin elämän osa-alue.

Bändin jäsenet kokivat, että heitä syrjittiin ikänsä vuoksi, kun sekä Timo Kuoppamäki että Ranka Kustannus Oy:n Riku Pääkkönen torppasivat keski-ikäisten miesten sopimushaaveet. Se ei ollut ikäsyrjintää vaan realismia.

Parikymppinen perheetön ihminen voi heittäytyä kymmeneksi vuodeksi tavoittelemaan täysipäiväisesti unelmaansa menestyksestä. Nelikymppiselle, perheelliselle, päivätyöllään asuntolainaa lyhentävälle ihmiselle samanlainen sataprosenttinen sitoutuminen on mahdotonta. Silloin sitoutumista ei voi odottaa yhteistyökumppaneiltakaan.

Tässä kirjoituksessa on puhuttu kaiken aikaa tavoitteista ja niiden toteuttamisesta. Loppujen lopuksi nekin ovat vain urasuunnittelun työkaluja: keinoja kohdistaa kaikkien tekemiset yhteiseen suuntaan.

Työkaluihin voi myös teloa itsensä. ”Sitten kun” -ajatteluun sortuminen on kaikkein vaarallisinta. Sitten kun saadaan levytyssopimus, ovet aukeavat. Sitten kun soitetaan showcase-keikka, festaripromoottoreilta alkaa sadella tarjouksia. Sitten kun päästään Mount Everestille, koko maailma kiinnostuu.

Ei. Yhdenkään oven takana ei odota valmis tulevaisuus. Päinvastoin, jokaisen etapin saavuttaminen tarkoittaa sitä, että on pystyttävä omistautumaan entistäkin sitoutuneempaan työntekoon.

Sama totuus pätee sekä bändin uraan että henkilökohtaiseen elämään: onni ei asu tulevissa tavoitteissa vaan nykyhetkessä.

Työmanian aiheuttaman loppuunpalamisen kokenut kitarateknikko Kimmo Aroluoma puhui tästä aiheesta Rytmimanuaalin haastattelussa (linkki artikkelin lopussa). Hänen mukaansa uraorientoituneita ihmisiä ajaa eteenpäin itse luotu tarve saavuttaa jotakin, jolla he saisivat ympäristön hyväksynnän. Tosiasiassa mitään sellaista palkintoa ei ole olemassakaan.

”Alkuperäiset tavoitteet muodostuvat vain välietapeiksi ja nälkä on loputon. On turha lupailla itselleen olevansa onnellinen, kun on kirjoittanut kirjan tai saanut julkaistua levyn. Onni ja tyytyväisyys itseensä pitää löytää tästä hetkestä, oli sitten saavuttanut elämässään mitään tai ei. Saavutukset eivät tee kenestäkään parempaa ihmistä”, Aroluoma sanoi.

AncarAn jäsenet tekivät reissun, jonka he muistavat koko loppuelämänsä. Se vaati paljon uhrauksia, mutta mitä sitten? Moni perusduunari unelmoi sapattivuodesta ja maailmanympärimatkasta, mutta ei koskaan uskalla toteuttaa haavettaan. Ehkä yhtye löysikin matkalta henkilökohtaisen maalin, johon he eivät edes tienneet pyrkivänsä.

Heillä oli unelma ja he olivat rohkeita. Nyt heillä on tarina, jota kertoa.

Opetus: Onni ei asu menneisyyden saavutuksissa tai tulevaisuuden tavoitteissa vaan tässä hetkessä.

Kirjoittanut Janne Flinkkilä
Kuvat: Ylen Kuvapalvelu

Aiheesta lisää Rytmimanuaalissa:

Katso lisää:

2 kommenttia artikkeliin ”AncarA maksoi oppirahansa yhteiseen pottiin: viisi asiaa, joita Suomen Spinal Tap opettaa”

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.