Vipuvoimaa

Jussi Jaakonaho: Mihin tuottajaa tarvitaan? Osa 1/3: Dokumentoijista visionääreiksi ja valmentajiksi

Kuva: Jussi Jaakonaho
Kuva: Jussi Jaakonaho

Digitaalinen äänenkäsittely on mullistanut musiikin taltioimisen ja internet sen jakelun. Siinä ohessa myös äänitetuottajan rooli on luonnollisesti muuttunut ja hämärtynyt.

Kun kuka tahansa voi äänittää ja julkaista musiikkia ihan itse, mihin tuottajia vielä tarvitaan?

Yksinkertaistettu vastaus on: samaan kuin aina ennenkin.

Tuottajalta halutaan musiikillista mielikuvitusta, näkemyksellisiä mielipiteitä ja projektinhallintaa. Kykyä ratkaista erilaisia ongelmia.

Tuottajia on moneen junaan

Tuottajan työ on erikoisammatti, jonka sisältöä voi olla vaikeaa ulospäin avata. Ulkopuolisen taas on haastavaa ellei jopa mahdotonta arvioida tuottajan osuutta lopullisen äänitteen kuulokuvassa. Se ei ole millään tavalla itsestään selvää edes kollegoille.

On toki sinänsä mieluisaa, jos vaikkapa kritiikeissä tuottajan roolia ja merkitystä koetetaan arvottaa. Usein törmää ajatukseen, että ensisijaisesti tuottaja luo levyn soundimaailman. Tai sovittaa kappaleet. Tai päättää instrumentaatiosta. Nämä mainitut eivät kuitenkaan väistämättä ole tuottajan vastuulla.

Toki kaikki osa-alueet jollain tapaa kulkevat tuottajan läpi, mutta jokaisella tuottajalla on omat tapansa tehdä sekä omat vahvuusalueensa ja painotuksensa. Äänitteet syntyvät useiden luovien ihmisen panoksesta, joiden merkittävyyttä lopputuloksessa voidaan vain arvailla.

Jos tuottajan rooli pitäisi tiivistää, hän on eräänlainen valmentaja, joka koettaa saada työhön osallistuvat antamaan parastaan.

Populaarimusiikin kentällä ammatillinen menestyminen tuottajana on yksilötasolla jossain määrin trendeistä riippuvaista ja siten osin sattumaakin. Musiikkialan kaupallinen kärki on muotiala siinä missä vaikkapa vaatesuunnittelukin. Uutta tai edes näennäisesti uutta soundia tarvitaan taajaan.

Joillakin tuottajilla on luontaisesti parempi vainu, kosketus siihen mikä voisi kiinnostaa ja puhutella ihmisiä. Kuitenkin yksi tämän taidealan kiinnostavista piirteistä on, ettei menestyminen mitenkään välttämättä sinänsä kerro tuottajan työn onnistumisesta.

Musiikkiteollisuus on välillä absurdilla logiikalla tempoileva organismi, jossa järjellä, lahjakkuudella ja määrätietoisuudella ei yhtäkkiä olekaan mitään tekemistä menestyksen kanssa. Voit tehdä kaikki asiat ikään kuin oppikirjan mukaan ja intohimoisesti sydämellä oikein – mutta lopputulos ei kiinnostakaan juuri ketään. Toisaalta voit sen kummemmin miettimättä spontaanisti roiskaista jotain, ja kansa on haltioissaan.

Tuottajien kilta kätkee sisäänsä monenlaisia persoonia ja lahjakkuuksia. Jotkut hallitsevat itse musiikin lainalaisuudet täysin suvereenisti. Toiset eivät ole musiikillisesti kovinkaan lahjakkaita, mutta saattavat sen sijaan olla valtavan tuotteliaita tai heillä voi vaikkapa olla mystinen yhteys suurten massojen makuun.

Molemmilla tavoilla voidaan saavuttaa menestystä ja yleisöä, eikä kumpikaan ole sen kummemmin oikea tai väärä. Toiselle tuottajalle onnistuminen tarkoittaa ensisijaisesti taiteellisesti korkeatasoista lopputulosta, toiselle ennen kaikkea kaupallista menestymistä. Ne ovat eri näkökulmia samaan ammattiin.

Erilaisia erikoismiehiä

Hiljattain menehtynyt yhdysvaltalainen Bob Johnston tuotti esimerkiksi Bob Dylanin, Johnny Cashin ja Leonard Cohenin klassikoita, mutta haastatteluissa kertoi olleensa aina puuttumatta mitenkään itse musiikkiin. Hän koki roolinsa kannustajana joka järjesti artistille työrauhan.

Vaikkapa Jeff Lynne puolestaan edustaa totaalisesti musiikin detaljeihin uppoutuvaa tuottajaa, jonka filttereiden läpi jokainen musiikillinen ratkaisu kulkee.

Perinteisesti musiikin historiankirjoitus noteeraa ja arvostaa ennen kaikkea taiteellisesti kunnianhimoista tekemistä. Tekijöiden motiiveja tai ihan konkreettista tekemistäkään voi kuitenkin olla mahdotonta ja turhaakin yrittää määrittää ulkopuolelta käsin. Populaarimusiikin kirjoitettu historia on journalistista tulkintaa ja spekulointia tapahtumista.

Tuottajan työnkuva on niin hankalasti lassottavissa, että usein hyvä tarina tai sivujuonne voittaa aktuaalisen tekemisen kartoittamisen. Sen tähden historiaan on jäänyt ehkä enemmän friikkejä anekdootteja tuottajapersoonien erikoisuuksista kuin kertomaa konkreettisesta tekemisestä. Ja tokihan vaikkapa Phil Spectorin asesekoiluista tai vaikkapa Lee Scratch Perryn kannabishöyryisistä erikoismetodeista syntyy hienoja tarinoita.

Perryllä oli kertoman mukaan tapana puhaltaa kannabissavua valmiita miksauksia sisältävän analoginauhan päälle ja haudata tuo nauha pariksi viikoksi maahan, eräänlaisena sakramenttina.

Perinteistä ammattitaitoa

Ääniteteollisuuden alkuaikoina tuottaja lähtökohtaisesti osasi nuotit sekä hallitsi vähintäänkin riittävät tiedot sovittamisesta, orkestroinnista, akustiikasta, mikrofonitekniikoista ja ylipäänsä äänilevyn tekoprosessista. Tuottajan tuli hallita suuria kokonaisuuksia aikana, jolloin kappaleet oli tallennettava livenä suoraan valmiiksi julkaistaviksi.

Aluksi äänitteiden tekeminen oli siis puhtaasti dokumentaarista. 1950–60-luvuilla äänitteen ajatteleminen omana erillisenä luovana temmellyskenttänään yleistyi, ja ei-naturalistisia äänimaailmoja luovat tuottajat kuten vaikkapa Phil Spector nousivat esiin.

Popmusiikin tavoitteisiin ei naturalismi ole juurikaan sittemmin kuulunut. Tuottajista tuli auteur-henkisiä hahmoja, joilla oli oma persoonallinen äänimaisemansa, jota enemmän tai vähemmän onnistuneesti sovellettiin kulloisenkin artistin musiikkiin.

Musiikin ja äänittämisen teoreettinen tuntemus oli kuitenkin tuottajille melko tärkeä ominaisuus vielä 1970-luvulle tultaessa. Mutta kun pop- ja rockmusiikki muuttui ja kehittyi sekä uusia tyylejä syntyi, tarvittiin myös uudenlaisia tekijöitä. Tärkeämpää saattoi olla vaikesti määriteltävä mutta usein mainittu ”meininki” tai kyky tehdä ennen kaikkea huomiota herättäviä, raflaavia tai kiinnostavia soundeja – hyvänä esimerkkinä vaikkapa 1970–80-luvuilla muun muassa Joy Divisionia tuottanut Martin Hannett.

Viimeistään 2000-luvulle saavuttaessa on astuttu aikakauteen, jossa niin sanotusti kaikki käy. Populaarimusiikin kaikkien vuosikymmenien tyylejä, soundeja ja metodeja kierrätetään ja sekoitetaan surutta.

Omat oppivuoteni

Omat ensikokemukseni äänitysstudioista ovat 1980-luvulta. Siinä vaiheessa analoginauhurit olivat vielä ehdottomasti yleisin äänen tallennustapa ja isot miksauspöydät sekä räkit väärällään isoja efektilaitteita välttämättömyys.

Ammattilaistumiseni tapahtui 1990-luvun puolenvälin tietämillä. Silloin Suomessa ääniteala ei syystä tai toisesta ollut erityisen seksikäs; alalle ei tuntunut olevan mitenkään valtavaa tunkua. Elettiin yhtä teknistä murrosvaihetta, kun tietokonepohjaiset tallennusohjelmat nostivat päätään ja erilaiset niin analogiset kuin digitaalisetkin nauhurit alkoivat jäädä vanhanaikaisiksi.

Ehdin kuitenkin opetella ammattini aikana, jolloin studioteknologia ja levyntekoprosessi oli oikeastaan pakko hallita alusta loppuun, jos mieli ylipäätään työllistyä. Studioaika oli kallista eikä sinne päästetty työskentelemään ihmisiä, jotka eivät osanneet studiota käyttää. Teknistä haltuun otettavaa oli todella paljon ja kokonaisuuden hallinta vaativaa. Prosessin eri osapuolten erilaisten mokien peittäminen oli huomattavasti vaikeampaa kuin nykyisin.

Perinteinen soitto-, laulu-, äänitys- ja miksaustaito olivat ainoa tie professionaalisen kuuloisiin levyihin. Toki nämä mainitut eivät ole taiteellisessa mielessä välttämättä mitenkään keskeisimpiä taiteellisia arvoja.

Nykyisin teknologia mahdollistaa yhä voimallisemman ja voimallisemman äänimateriaalin prosessoinnin. Oikean ammattistudion tarve saattaa genrestä riippuen olla jopa täysin olematonta. Soitto- tai laulutaidon puute ei välttämättä estä mahdollisuuksia päätyä menestyväksi artistiksi tai tuottajaksi.

Kaunopuheisesti voidaan puhua demokratisoitumisesta. Kuka tahansa musiikkia läppärillään suoltava hahmo voi ilmottautua tuottajaksi. Siinä ei toki sinänsä ole mielestäni mitään väärää.

Aikaamme määrittävä pirstaleisuus on myös musiikin maailmassa todella läsnä. Tiedostojen helppo liikuteltavuus mahdollistaa täysin uusia musiikintekotapoja, jossa vaikkapa lauluntekijä- ja tuotantotiimi lähettää tiedostoja toisilleen, ja tämä rinki pompottelee materiaalia, kunnes se on valmis.

Perinteinen näkemys ”hyvästä biisistä” on muuttunut, hittibiisien takana on usein iso tiimi tekijöitä. Biisejä tehdään lukemattomin tavoin suhteessa perinteisempään kitaralla, pianolla tai nuottipaperilla -ajatukseen. Hip hopin mukanaan tuoma kollaasimainen soundilähtöinen musiikin tekeminen on vuosikymmenien aikana löytänyt tiensä muihinkin musiikkityyleihin. Biisien koukut voivat olla puhtaasti soundillisia eivätkä sävellyksellisiä.

Toki rinnalla kulkee vielä paljon todella traditionaalisestikin tehtyä materiaalia ja trendien aaltoliike on ilmiselvää. Mutta tekemisen tapojen kirjo on valtava. Mihin tuottaja tässä kuvassa asettuu? Mitä tuottaja tuo peliin, mihin häntä tarvitaan? Tarkastellaan näitä kysymyksiä blogin seuraavissa jaksoissa konkreettisten esimerkkien kautta.

Kirjoittaja on tuottanut äänitteitä ammattimaisesti kohta 20 vuotta: mm. Ismo Alankoa, Lemonatoria ja Jonna Tervomaata.

Jussi Jaakonahon kotisivut: www.jussijaakonaho.com


Lisää luettavaa:

Lue myös:

Jätä kommentti